Iloa ja onnea keskellä sateista viikkoa

Mulla on ollut tällä viikolla monta ilonaihetta. Ensimmäiset ilonpirskahdukset liittyy lentämiseen, mutta vielä enemmän lähtemiseen ja saapumiseen. Aluksikin, Mikko osti kesäkuun lopulle liput Helsingistä Lissaboniin eli tänne (!!). Toiseksi, ollaan palaamassa Suomeen samalla lennolla vajaa kuukautta myöhemmin. Kolmanneksi, hurjien lentosivustojen kanssa käytyjen taisteluiden jälkeen saatiin hankittua meille liput Azoreille 11 päiväksi. Oon unelmoinut matkustamisesta niille siitä lähtien kun ensimmäisen kerran kunnolla kuulin niistä syksyllä ja näin muutaman älistyttävän kauniin kuvan siellä olevista maisemista. Tällä viikolla oon siis ehtinyt hihkua innostuksesta jo monta kertaa. Mut paremmin tuntevat ehkä tietääkin sen sekunnissa nollasta sataan nousevan innostuksen, jonka voin synnyttää pienistä asioista. Onneksenne kuitenkin intoilen täällä muutaman valtionrajan tuolla puolen, joten säästytte pahimmalta edestakaisin hyppimiseltä ja hihkumiselta. Yritän pitää myös huutomerkit tarpeeksi vähän hyvän maun rajan yläpuolella.

Sisustan huonettani... magneetilla?

Ihmettelin tänään kadulla kävellessä mistä kuuluu linnunlaulua. Vastaus: viereisellä ikkunalla olevista linnuista, jotka on häkissä!

Azorit on siis Portugaliin kuuluva autonominen saariryhmä 1500 kilometrin päässä manner-Portugalista Atlantin valtamerellä. Saaria on yhteensä yhdeksän ja me ollaan menossa pääsaarelle São Migueliin. Jos aikaa ja rahaa olis loputtomasti olis tietenkin mahtavaa kiertää kaikki saaret läpi (niin kuin koko maailma ylipäätään), sillä ne on kuulemma kaikki aika erilaisia. Yhden saaren näkeminen oli kuitenkin meille sopiva ratkaisu tässä vaiheessa. Mun suurista portugalin taidoista ei tule olemaan hyötyä juuri sitäkään vähää kuin normaalisti, sillä jopa mannerportugalilaisilla on vaikeuksia ymmärtää Azoreilla, ja erityisesti pääsaarella, puhuttavaa murretta. Englannilla kuitenkin pärjää kuulemma hyvin. Ja toisaalta, jos Mikko on selvinnyt kuukauden Kirgisiassa muutamilla sanoilla venäjää ja kirgiisiä, niin meillä ei pitäis olla hätää. Jos kiinnostaa mikä mua niissä maisemissa oikein lumosi, niin tätä linkkiä klikattuaan useimmat varmaan ymmärtää. Kraaterijärviä, kallioita, vesiputouksia ja kuumia lähteitä. (Vhiiiiiiii!!!) Olkaa hyvät mahdollisesta äkillisestä matkakuumeesta.

Ihana pieni taideteos talonseinässä

Näköalatasanteella aarteenetsintäryhmän kanssa

Tämän viikon riemunaiheet ei lopu tähän. Tänä aamuna huokasin syvään, kun joku itsepintaisesti soitti ovikelloa juuri kun olin tullut suihkusta ja kämppikset vielä nukkui. Ovikellon päässä mua odotti postimies, joka reiluna tyyppinä nauroi mun vastaheränneelle olemukselle päin naamaa kun avasin oven. Syvä huokaus kuitenkin vaihtui nopeasti tyytyväiseen hyrinään, kun sain käteeni paketin ja kirjekuoren. Yllätyskirjeen lähettäjä-kohdassa oli kummitädin tiedot ja yllätyspaketin lähettäjänä rakas poikaystävä. Tuplaonni! Kyllä se vain on niin, että vaikka kaikennäköiset tekniikan tuomat mahdollisuudet helpottaa kommunikaatiota ihan älyttömästi, niin postiluukusta tulleessa iloisessa yllätyksessä on sitä jotakin. Suurista suurin kiitos!

Kiitos kummitäti ja -setä ihanasta kortista ja kauniista sanoista. Hyvää ystävänpäivää teillekin Jyväskylään!

Tänään parin päivän hiljaiselon jälkeen sain raahattua itseni Erasmus-järjestön järjestämään aarteenetsintään. Viisi minuuttia ennen kotoalähtöä satuin huomaamaan, että tapahtuman lähtöpaikka oli vaihdettu kilometrin-parin päähän alkuperäisestä ja lähdin suunnistamaan oikeaan paikkaan. Olin perillä alkamisaikana ja paikalla oli mun lisäksi vain tapahtuman järjestäjät. Puolen tunnin kuluessa paikalle kuitenkin valui kymmenisen ihmistä, joista osa oli tietenkin ollut siellä väärässä paikassa. Syy muutokseen: "huomattiin aamulla, että se paikka oli vähän huono ku tää reitti alkaaki tästä melkein vierestä". :D Ei kommentteja.

"Ai siis minne piti mennä? No istutaan nyt vaikka tässä vähän aikaa."

Viime päivinä on taas satanut melkein koko ajan, mutta meille sattui hyvä tuuri ja saatiin muutamia säteitä aurinkoa sekä useamman tunnin sateeton jakso just kierroksen aikaan. En tuntenut ketään ennestään, mikä oli aika hauskaa. Oon viime aikoina ollut enimmäkseen samojen tyyppien kanssa, jotka on toki tosi mukavia, mutta muutama lisätuttavakin oli kiva saada. Kukaan niistä ei tainnut olla edes samasta yliopistosta mun kanssa. Aartenetsintä oli lopulta enemmän kartta kädessä kävelyä, jutustelua ja hengailua, mutta silti mukava reissu. Kierreltiin tätä kaupungin vanhaa aluetta, jolla itsekin majailen, mutta onnistuin reissulla bongaamaan myös muutaman mulle uuden viihtyisän kadun ja mukavannäköisen ravintolan. Ylipäätään tuolla sokkeloissa on kiva käveleskellä. Aina tuntuu, että löytyy uusia kujia ja portaita.

Kämppis Camila ja meidän kanssa viikon asunut Teresa lähdössä rientoihin. Teresalla on päällä paikallisissa opiskelijarituaaleissa käytettävät vaatteet ja olalla aiheeseen liittyvä viitta.