Status-lehden katsaukset Portugalista

Vaihdon loputtua matkusteltiin Mikon kanssa ympäri Portugalia ja siitä reissailusta olisi kiva laittaa vielä joku kerta kuviakin tänne. Kuukauden matkustelu yhdistettynä mun kuvausintoon kuitenkin tarkoittaa aika isoa työtä käydä kuvia läpi ja valikoida parhaimpia julkaistavaksi, joten saa nähdä milloin se tapahtuu.

Tällä kertaa vinkkaan, että meidän sosiaalipsykologian opiskelijoiden ainejärjestön Status-lehdestä löytyy pari Portugaliin liittyvää juttua. Lehti löytyy täältä http://issuu.com/status-lehti/docs/status_1_14/0 ja mun kirjoittamat tekstit sivuilta 20-23 ja 26-28. Ensimmäinen artikkeli Valtataisteluja vai viittaleikkejä? kertoo Portugalissa mielipiteitä jakavasta opiskelijaperinteestä praxesta ja kirjoitus Kliseepankista päivää: puolitotuuksia Portugalista on yleisemmäntasoinen teksti, joka mua pyydettiin kirjoittamaan vaihtoajasta. Jutut on kirjoitettu jo maaliskuun paikkeilla, mutta lehti julkaistiin vasta nyt uuden lukuvuoden alkaessa.

Tässä vielä esimakua Azoreista.

Se rehellinen yliopistoesite

Mulla oli jo pitkään ollut kuvia odottelemassa yliopistopäivitystä varten, mutta toteutin sen lopulta vasta nyt kun lukukausi on arvosanoja vaille ohitse. 

Tuota yllä olevaa katua pitkin olen tallaillut kerran jos toisenkin metroasemalta yliopistolle. Mun reitti ei ollut mikään ovelta ovelle -taktiikka, sillä ensin piti kävellä kilometri, olla vajaa kymmenen minuuttia metrossa ja kävellä toinen kilometri. Tammi-maaliskuun jatkuneen sadekauden loputtua oli kuitenkin vain mukava ottaa muutamia askelia metromatkustelun lisäksi. Sitä ennen tepasteluun liittyi kastuminen ja jatkuva sateenvarjojen rikkoutuminen tuulessa. Lukukauden loppupuolella myös kävelin usein yliopistolle viitisen kilometriä, mistä tykkäsin tosi paljon.

Kuten kuvasta näkyy, yliopiston nimen lyhenne ISCTE. Siellä voi opiskella mun tietojen sosiaali- ja taloustieteitä sekä arkkitehtuuria. Vaikka monien mielikuvissa portugalilainen yliopisto on harrypottermainen linna, niin nämä rakennukset ei aivan mene siihen luokkaan.

Yliopistolla on kaikenlaista hyödyllistä kapistusta mitä Suomessakin voisi olla. Muun muassa kännyköiden latauspiste,  mikroja omien eväiden lämmitykseen ja pari pankkiautomaattia.

Lisäksi löytyy paljon erilaisia kahvi-, juoma- ja välipala-automaatteja (joiden terveysvaikutuksista voi toki voi keskustella, mutta kouluruoka on usein täällä vähintään yhtä epäterveellistä).

Rakennuksissa on myös kirjakauppa ja kaikenlaisia pikkuputiikkeja kuten kopiointi- ja säläkauppa sekä lippupalvelu konsertteihin, peleihin ja muihin vastaaviin. Tulostaminen muuten toimii niin, että pitää mennä ensin putiikkiin, jossa lappusensa voi tulostaa ja sitten maksaa ne myyjälle. Yliopistolla on myös muuta suomalaisesta näkökulmasta ylimääräistä työvoimaa, kuten aulapalvelijat, jotka muun muassa etsivät tietokoneeltaan professorin nimeä vastaan tämän kirjelaatikon numeron. Kun nimeähän ei siihen käytävällä olevaan boksiin voi laittaa suoraan.

Yliopisto markkinoi itseään sosiaalisella vastuulla, mutta en tiedä minkä verran se näkyy käytännössä.

Jossakin vaiheessa kevättä yliopistolle ilmestyi graffitiseinämät, joissa oli lintutaidetta. Ja onhan pihoilla pari suihkulähdettä ja oliivipuitakin. Ei siis ihan ankea mesta.

Sitten vielä ajatuksia yliopistosta ja eroista verrattuna Suomeen. Kokonaisuudessaan olen ollut 'ihan tyytyväinen' yliopistoon ja sen suomaan koulutukseen. Luennot on ollut ihan hyviä, mutta muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta ei mitään erityisen mielenkiintoisia tai opettavaisia. Tämä toki riippuu luennoitsijoistakin. Välillä on ollut mielenkiintoista ja uutta asiaa, mutta välillä tuntui että tiesin suurimman osan asioista jo ennestäänkin. Esimerkiksi eräällä psykologian maisteriopintojen kurssilla opetettiin kahden tunnin verran kiintymyssuhdeteoriaa, jonka opin jo lukiossa.

Opetus lopulta järjestyi lähes pelkästään englanniksi, vaikka siinä(kin) oli alussa kovasti säätämistä, kun kukaan opettajista ei tiennyt että opetuksen piti olla englanniksi ja osa ei sillä myöskään suostunut opettamaan. Osa portugalilaisista ei myöskään ymmärrä englantia luentotasolla, varsinkaan jossakin vaiheessa vanhoista siirtomaista muuttaneet (ymmärrettävästikään). Sen takia ryhmiä jouduttiin jakamaan erikseen portugalin- ja englanninkielisiin tai antamaan portugalilaisille erillistä 'lisäopetusta' omalla kielellään. Toisaalta opettajat, jotka opetti englanniksi, puhui englantia suhteellisen hyvästä todella hyvään, mistä olin positiivisesti yllättynyt.

Ja säätöä oli tosiaan joka asiassa ja koko ajan, mihin ei ole Suomessa totuttu ollenkaan. Aikataulut ja arviointiperusteet vaihtui tuosta vain eikä monesti asioista muistettu ilmoittaakaan. Lopulta kaikilla oli vähän oma käsitys siitä mitä pitää tehdä, missä ja milloin. Yksi kurssista myös alkoi loputtomien muutosten jälkeen helmikuun sijaan vasta toukokuussa, koska opettaja ei oikein jaksanut ajatella asiaa. Näistä säädöistä osa oli yleisiä, mutta osa myös liittyi siihen, ettei vaihtarit käytä yliopiston sähköpostia ja muuta käytännön ongelmaa. Huomasin, että tykkään tosi paljon Portugalin huolettomasta meiningistä, mutta opiskeluun liittyen kyllä välillä turhautti kun mikään ei tuntunut toimivan niin kuin olisi helpointa.

Hyvä asia opetuksessa oli, että ainakin kaikki mun käymät maisterivaiheen kurssit oli noin 15-20 hengen ryhmiä, mikä tietenkin hyvällä tuurilla helpottaa oppimista. Toisaalta useimmilla kursseilla ei juurikaan keskusteltu, paria ilahduttavaa poikkeusta lukuun ottamatta. Luentojen peruskaava oli siis aika samanlainen kuin usein Suomessa: opettaja puhuu yksin ja näyttää samalla luentoslidejä ja opiskelijat kirjoittaa muistiinpanoja. Tässä kiteytyy mun vihaama (yliopisto)opiskelun perussetti, jossa opiskelijat yrittää kuunnella, lukea ja kirjoittaa yhtä aikaa. Kognitiivisestihan näistä ei ole kerralla kuin yksi mahdollista ilman että muut toiminnot kärsii. Mutta minkäs teet, näin on näreet monilla kursseilla ympäri maailman. Pienten ryhmien tuomia mahdollisuuksia ei hyödynnetty niin paljon kuin olisi voitu, mikä on harmi.

Arviointimenetelmissä oli paljon hyvää. Loppulukukaudesta kirjoitin neljä esseetä aiheinaan väkivallan sosiologia Venäjän sukupuolivähemmistoihin kohdistuvassa väkivallassa, maahanmuuton taloudelliset vaikutukset Suomelle, marijuanariippuvaisten tukiryhmän toiminta psykologisten teorioiden näkökulmasta (ryhmätyönä) ja syömiseen liittyvät ilmiöt kulttuuripsykologian näkökulmasta. Suomessa en oo vielä toistaiseksi juuri kirjoittanut esseitä, vaikka siihen olisi ollut mahdollisuus. Täällä kuitenkin huomasin, että motivoi ihan eri tavalla kun saa ainakin osittain itse valita aiheen eikä vain tehdä ryhmätyötä ennalta määrättyjen artikkeleiden pohjalta. Kaikki esseet myös jotenkin sovelsi teorioita tiettyyn teemaan eikä olleet vain teoriaa esitteleviä tai kritisoivia. Tästä siis ajatusviemisiä mukaan Suomeenkin: lisää joustoa, omavalintaisuutta ja soveltamista ryhmätyöaiheisiin. Pidin myös muutaman esitelmän, jotka ei juuri täällä poikenneet Suomen vastaavista, joten niistä ei ole juuri kommentoitavaa.

...paitsi siten, että meillä oli Suomestakin tuttuun malliin pohdinta-slidet viimeisinä, joissa esitettiin omia ajatuksia, kritiikkiä ja ideoita liittyen esiteltyyn aiheeseen. Saatiin palautetta, että "tosi jännä, että teillä oli tuollainen oman ajattelun osuus esityksessä, kun meillä aina vaan esitellään artikkeli ja se on siinä". Portugalissa ei ehkä ole totuttu aivan yhtä kriittiseen opiskeluun kuin meilläpäin, mutta kyllä luennoilla aina välillä keskusteltiin ja kyseenalaistettiinkin. Ei se siis aivan täysin kuitenkaan puutu.

Sellaiset päähavainnot lukukaudesta. Opetus oli lopulta aika samantyyppistä kuin Suomessakin. Harmi kyllä mun neljän yliopiston kokemuksen mukaan yliopisto-opetus ei usein ainakaan sosiaalitieteissä ole mainittavan innostavaa. (mikä ehkä liittyy siihen, että tutkijoilla on opetusvelvollisuus, mutta ei siihen liittyvää koulutusta, eikä ne siksi aina ole kovinkaan osaavia tai motivoituneita) En ollut esseitä ja vapaavalintaisuutta lukuun ottamatta mitenkään erikseen mainittavan tyytyväinen, mutta toisaalta ei mikään nyt niin pahasti ollut pielessäkään. Ihan ok yliopisto, vaikkei se monta sataa vuotta vanha linna ollutkaan.

Lopuksi vielä hauskin yksityiskohta juuri tuohon yliopistoon liittyen. Lentokenttä on lähellä ja siksi suoraan rakennusten yläpuolelta kaartaa lentokone ehkä kerran vartissa. Ääni tietty kuului luennolle asti ja monesti tuli koneita ikkunasta vilkuiltuakin. Oli myös hauska mennä yliopistolle tai lähteä sieltä kun pään päältä kaarsi yhtäkkiä lentokone. Olen kuullut puolen vuoden aikana niistä lähtevää ääntä niin paljon, että Skypessä Mikon pesukoneen äänikin on mun korvaan nouseva tai laskeutuva lentokone. Tervejärkisenä tästä maasta olisi kuitenkin tarkoitus lähteä pois.

Sardiini- ja pyhimysjuhlan tunnelmia

Kuluneina päivinä Lissabonissa on juhlistettu pyhimys- ja sardiinijuhlaa. Kuulostaa aika erikoiselta yhdistelmältä, eikö? Juhla on kuitenkin aika perinteinen sekoitus uskonnollista ja maallista juhlanviettoa. Eihän joulukaan ole monissa perheissä uskonnollinen, vaan siihen liittyy enemmän tontut ja joulupukit.

Alun perin juhlan nimi on Santo Antonion päivä. Santo Antonio on Portugalin ja erityisesti Lissabonin suojeluspyhimys, jonka sanotaan tehneen monia ihmetekoja. Erityisesti Antonio tunnetaan kadonneiden esineiden pitäjänä, parantajana sekä eläinten, kiirastulessa olevien sielujen ja hyvien avioliittojen suojelijana. Aika jännittävä yhdistelmä. Avioliittojen suojeluun liittyen suuri määrä pareja menee naimisiin juuri Santo Antonion päivänä Lissabonin katedraalissa ja tulevia vaimoja kutsutaankin Santo Antonion morsiamiksi. Itse en harmi kyllä hääpareja nähnyt ollenkaan. Yllä oleva kasvi (jonka kämppis kätevästi oli sijoittanut muropaketin päälle) liittyy jotenkin tähän juhlaan, mutta kämppis ei osannut sanoa mitä se symboloi. "Niitä vaan on aina joka paikassa tän juhlan aikana". Ja niin niitä olikin, sekä aidossa että koristemuodossa.

Nykyään juhla kuitenkin painottuu enemmän juhlimiseen, sardiineihin ja juhlajuomiin. Moni puhuukin päivästä – tai itse asiassa ajasta – sardiinijuhlana. Nimi tulee siitä, että sardiinien pyydystysaika on parhaimmillaan ja sardiineja myydään ihan joka kulmalla. Juhla ei myöskään kestä vain yhtä päivää, vaan noin viikon. Pääjuhlapäivien lisäksi on nimittäin kaikenlaista oheisjuhlintaa ennen ja jälkeen. 

Liittyen mun aiempiin kulttuurihuomioihin, Portugalin lippu on tässäkin taustakoristeena

Söin ensimmäiset juhla-ajan sardiinit Camilan kanssa meidän talon viereisessä puistossa. Siinä vaiheessa meno oli vielä rauhallista. Asiakaspalvelijoina tuolla toimivat pienet partiolaiset, jotka tarjoilivat pöytiin kaiken oluesta lähtien.

Kadut oli savua täynnä, kun kalagrillit lauloi.

Suurin juhla oli torstaina ja silloin nähtiin kavereiden kanssa myös paraati, johon eri kaupunginosien ryhmät oli valmistelleet esitykset perinnemusiikin tahtiin. Oltiin kaikki luultu, että luvassa olisi kulkue, joka olisi puolessa tunnissa ohi, mutta jokainen ryhmä tulikin esiintymään vuorollaan kadulle, tanssi tanssinsa, soitti soittonsa ja siirtyi parinsadan metrin päähän esittämään sen uudestaan. Lähdettiin lopulta parin tunnin jälkeen kesken kaiken pois, sillä esitykset muistutti paljon toisiaan ja pelättiin väenryntäystä joka kulkueen loputtua olisi luvassa. Kaiken kaikkiaan hauska kokemus.

Ennen kulkuetta mulle myös selvisi, ettei meidän talon viereisessä juhlapaikassa kuoro sentään harjoittele samaa kappaletta päivästä toiseen. Sen sijaan meidän alueen ryhmä harjoitteli paraatiesitystään siellä. Nyt siis vihdoinkin parisen kuukautta samaa kappaletta aina iltaisin kuunneltuamme saadaan rauha. Paraatissa sain kuitenkin kuulla vakiobiisiä ihan varastoonkin asti.

Vaikka luikittiin juhla-alueelta ajoissa pois, väentungos oli valtava. Tuolla takana on eräs aukio, jonka läpi oltiin ajateltu hipsiä, mutta eihän siitä mitään tullut. Jouduttiin kiertämään aukio toiselta puolen, mutta samalla sattui oiva tilaisuus pitää sardiinitauko.

Aina välillä joukossa näkyi tuollaisia älyttömän hienoja sardiinihattuja. Oltaisiin haluttu tietenkin itsellekin sellaiset, mutta niitä oli ilmeisesti jaettu aikaisemmin jossakin eikä niitä enää ollut rehellisin keinoin saatavilla. Yritin ottaa lätsästä muutaman salakuvan, mutta en harmi kyllä saanut tätä parempaa. Hatussa on siis edessä silmät ja hiipassa pyrstö.

 Tultiin lopulta viettämään iltaa tähän ihan meidän asunnon viereen, koska yhtenä vanhoista kaupunginosista täällä oli hyvä meno, mutta pystyi silti vielä kävelemään ja hengittämään. Suurin väentungos oli kuulemma Alfamassa, jossa edellä mainitut toiminnot oli aika haastavia. Seuraavassa kuvassa olevalla papallakin oli hyvä meno. Se tanssi piirin keskellä milloin yksin lantiota ketkuttaen ja milloin siepaten jonkun viattoman uhrin partnerikseen.

Koska meidän asunto oli vieressä, käytiin välillä sielläkin. Koira hurmasi kaverit, jotka halusi tulla katsomaan sitä vielä uudestaankin. Koirarassu vain oli uupunut kuumuudesta ja siitä, ettei ollut taas päässyt ulos pitkään aikaan.

 Lauantai-lta oli kokonaisuudessaan hauska ja tuli monet tanssit vedeltyä hauskan paikallisen musiikin tahtiin.

Perjantaina menin illasta taas katsomaan juhlamenoja. Sisällä oli niin kuuma ja musiikki kuului sinne niin kovaa, että ulkona oli huomattavasti mukavampaa. Laitoin yhdelle itävaltalaiskaverille viestiä, että mennäänkö yhdessä ja puoliksi sovittiinkin tapaaminen, mutta lopulta yhteydet ei enää toimineet ja se oli ehtinyt muiden kaveriporukkansa kanssa jo kauas pois kun lopulta saatiin taas yhteys. Olin kuitenkin jo ulkona ja juuri kun mietin mitähän sitten keksisin, kuulin vierestä jonkun puhuvan suomea. Tästä harvinaisuudesta innoissani menin heti juttelemaan ja osoittautui, että koko porukka oli tosi mukavaa. Osa niistä oli harjoittelussa täällä ja osa kylässä kavereiden luona. Päädyin sitten viettämään niiden kanssa illan ja yön aamunkoittoon asti. Hauska sattuma!

 Lauantaina olin sopinut kavereiden kanssa, että mennään rannalle, sillä täällä on ollut nyt monta päivää noin 35 astetta eli kylmä ei pitäisi tulla. Lämpöasteista johtuen mentiin rannalle vasta kolmen-neljän aikaan, mutta silloinkin oli vielä tosi kuuma. Osalla hiekka-alueista oli pakko juosta, kun hiekka poltti niin paljon jalkapohjia. Ranta oli tietenkin tupaten täynnä. Uskaltauduin epätoivoissani ensimmäistä kertaa tälle reissulle uimaankin. Kaverit on aina pilkanneet mua kun en oo mennyt hyytävänkylmään mereen polskuttelemaan niiden kanssa, mutta nyt vesi oli vihdoin aika lämmintä ja rohkaistuin.

Oltiin lopulta rannalla yli auringonlaskun ja jossakin välissä saatiin osa uusista suomalaiskavereistakin sinne mukaan. Vaihtarikaverit lähti kotiin, mutta me muut jäätiin vielä nauttimaan tunnelmallisesta öisestä rannasta. Käytiin myös katsomassa kauas laskuveden ajaksi vetäytynyttä merta, jonka vesiraja tuntui olevan kauhean kaukana siitä missä aikaisemmin. En osaa sanoa tarkkaa eroa, mutta kymmeniä metrejä kuitenkin. Oli jännä miettiä, että kävelee tällä hetkellä sillä hiekalla, joka vielä muutama tunti sitten oli meidän uintireissujen merenpohjaa. Öiset aallot pimeässä oli aika hurjat ja koko ajan tuntui, että kohta tulee isompi aalto, joka viekin vesirajan vähintään takaisin sinne missä se oli päivällä. Niin ei onneksi käynyt.

Iltarannalta tultiin vielä parin suomalaisen kanssa mun lähikulmille viettämään viimeistä isompaa sardiinijuhlan yötä. Jotenkin vahingossa ja loman kunniaksi päädyin siis kolmenä yönä juhlimaan sardiineja aamuviiteen. Juhlassa oli  joka ilta tosi ihana tunnelma. Ihmiset jutteli, tanssi ja lauloi. Itsekin pääsin tanssahtelemaan vanhan portugalilaismiehen kanssa perinteisen portugalilaisen tai brasilialaisen musiikin tahtiin. Sardiinit tuoksui ja sangria- ja caipirinhamukit vilisi katukuvassa. Silti kukaan ei ollut liian humalassa. Kadut oli täynnä erinäisiä pöytiä, autoja ja pikkukioskeja, joihin oli kyhätty käsinkirjoitetuilla lapuilla menut ja teipattu ne ovenkulmaan. Hyväntuulinen ja leppoisa juhla siis. Sinne olisi mahtavaa päästä vielä joku vuosi uudestaankin.

Tampereelta terrrrve

Viimeisimpänä vierailevana tähtenä täällä oli Sini käymässä, joten tässä vähän kuvasatoa siltä ajalta.

Kahvilasta löytyi valtavat palat törkeän hyvää ja makeaa suklaakakkua.

Reittiä kämpiltä keskustaan. Tuota katua oon eräätkin kerrat tallannut kohti metroasemaa. Melkein kilometrin verran alamäkeä, mikä tarkoittaa takaisin mennessä tiukkaa taistelua ylämäessä.

Löydettiin vaikka kuinka paljon graffiteja. Tämä oli tullut uutena ihan lähikulman taakse.

Täällä on nyt sardiini- ja pyhimysjuhla, minkä vuoksi kadut on koristeltu tällaisillä köynnöksillä, joita Sini kutsui joulukoristeiksi. Pääjuhla oli eilen, mutta siitä lisää erillisessä päivityksessä.

Fadon säveliä patsasmuodossa.

Lissabon, suvaitsevaisuuden kaupunki lukee tuolla seinän alakeskiosassa suomeksikin. Tuo ja pari muuta muistomerkkiä on aukiolla sen takia, että noin vuonna 1500 sinne on raahattu suurin osa kaupungin juutalaisista eli noin 2000 ihmistä ja joukkoteloitettu ne siellä. Kuten sanottu, uskonnon pohjalta tehdään paljon niin hyvää kuin pahaakin.

Sini hurmaantui meidän hauva-asukkaasta. Tässä ainoa kuva, josta saa molemmista selvää. Vuffellä nimittäin riittää säntäilyenergiaa.

Turistiotos patsaan juurelta. Ja nimenomaan juurelta, kun tuolta taustalta ei paljon muuta näy kun vähän jonkun käpälää.

Maalari maalasi taloa, sinistä ja punaista...

Lasilliset naapurissa.

Käytiin myös sellaisessa näköalapaikassa, jossa en oo käynyt erään tammikuun sateisen päivän jälkeen ja näkymät oli tällä kertaa ihan eri luokkaa. Näistä kuvista saa ehkä vähän kuvaa kaupungin korkeuseroistakin.

 Itämaisen taiteen museosta löytyi taidetta eri Aasian maista. Tässä jotain hassunnäköisiä pikku-ukkeleita.

Yhtenä iltana taas oltiin Lauran grillibileissä ja sieltä päädyttiin jatkoille graffitibileisiin. Bileistä sai ostaa valkoisen paidan, joihin kaikki kaverit ja vastaantulevat sai sitten taiteilla tusseilla tekstejä ja kuvia. Päästiin myös tanssimaan valoputkien kanssa.

Näköalatasanteelta päästiin ihailemaan auringonlaskua. Yritän saada lentokoneenkin kuvaan, mutta se on lopulta vain pieni piste jossakin tuolla auringon suunnalla. Tunnelmaa yritti vesittää yläoksan pulu, joka kakki pöydälle viiden sentin päähän viinilasista. Ei se mitään, ensi kerralla sitten parempi sihti.

Nähtiin myös sardiinijuhlan alkutunnelmia lähipuistossa. Seuraavina päivinä mulle osoittautui, että tämä ihmismäärä oli vielä pientä ja rauhallista.

Nyt sitten odottelen Eeviksen saapumista ensi tiistaina. Sillä välin: sardiineja, sangriaa ja suuren kyläjuhlan tuntua.