Mulla oli jo pitkään ollut kuvia odottelemassa yliopistopäivitystä varten, mutta toteutin sen lopulta vasta nyt kun lukukausi on arvosanoja vaille ohitse.
Tuota yllä olevaa katua pitkin olen tallaillut kerran jos toisenkin metroasemalta yliopistolle. Mun reitti ei ollut mikään ovelta ovelle -taktiikka, sillä ensin piti kävellä kilometri, olla vajaa kymmenen minuuttia metrossa ja kävellä toinen kilometri. Tammi-maaliskuun jatkuneen sadekauden loputtua oli kuitenkin vain mukava ottaa muutamia askelia metromatkustelun lisäksi. Sitä ennen tepasteluun liittyi kastuminen ja jatkuva sateenvarjojen rikkoutuminen tuulessa. Lukukauden loppupuolella myös kävelin usein yliopistolle viitisen kilometriä, mistä tykkäsin tosi paljon.
Kuten kuvasta näkyy, yliopiston nimen lyhenne ISCTE. Siellä voi opiskella mun tietojen sosiaali- ja taloustieteitä sekä arkkitehtuuria. Vaikka monien mielikuvissa portugalilainen yliopisto on harrypottermainen linna, niin nämä rakennukset ei aivan mene siihen luokkaan.
Yliopistolla on kaikenlaista hyödyllistä kapistusta mitä Suomessakin voisi olla. Muun muassa kännyköiden latauspiste, mikroja omien eväiden lämmitykseen ja pari pankkiautomaattia.
Lisäksi löytyy paljon erilaisia kahvi-, juoma- ja välipala-automaatteja (joiden terveysvaikutuksista voi toki voi keskustella, mutta kouluruoka on usein täällä vähintään yhtä epäterveellistä).
Rakennuksissa on myös kirjakauppa ja kaikenlaisia pikkuputiikkeja kuten kopiointi- ja säläkauppa sekä lippupalvelu konsertteihin, peleihin ja muihin vastaaviin. Tulostaminen muuten toimii niin, että pitää mennä ensin putiikkiin, jossa lappusensa voi tulostaa ja sitten maksaa ne myyjälle. Yliopistolla on myös muuta suomalaisesta näkökulmasta ylimääräistä työvoimaa, kuten aulapalvelijat, jotka muun muassa etsivät tietokoneeltaan professorin nimeä vastaan tämän kirjelaatikon numeron. Kun nimeähän ei siihen käytävällä olevaan boksiin voi laittaa suoraan.
Yliopisto markkinoi itseään sosiaalisella vastuulla, mutta en tiedä minkä verran se näkyy käytännössä.
Jossakin vaiheessa kevättä yliopistolle ilmestyi graffitiseinämät, joissa oli lintutaidetta. Ja onhan pihoilla pari suihkulähdettä ja oliivipuitakin. Ei siis ihan ankea mesta.
Sitten vielä ajatuksia yliopistosta ja eroista verrattuna Suomeen. Kokonaisuudessaan olen ollut 'ihan tyytyväinen' yliopistoon ja sen suomaan koulutukseen. Luennot on ollut ihan hyviä, mutta muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta ei mitään erityisen mielenkiintoisia tai opettavaisia. Tämä toki riippuu luennoitsijoistakin. Välillä on ollut mielenkiintoista ja uutta asiaa, mutta välillä tuntui että tiesin suurimman osan asioista jo ennestäänkin. Esimerkiksi eräällä psykologian maisteriopintojen kurssilla opetettiin kahden tunnin verran kiintymyssuhdeteoriaa, jonka opin jo lukiossa.
Opetus lopulta järjestyi lähes pelkästään englanniksi, vaikka siinä(kin) oli alussa kovasti säätämistä, kun kukaan opettajista ei tiennyt että opetuksen piti olla englanniksi ja osa ei sillä myöskään suostunut opettamaan. Osa portugalilaisista ei myöskään ymmärrä englantia luentotasolla, varsinkaan jossakin vaiheessa vanhoista siirtomaista muuttaneet (ymmärrettävästikään). Sen takia ryhmiä jouduttiin jakamaan erikseen portugalin- ja englanninkielisiin tai antamaan portugalilaisille erillistä 'lisäopetusta' omalla kielellään. Toisaalta opettajat, jotka opetti englanniksi, puhui englantia suhteellisen hyvästä todella hyvään, mistä olin positiivisesti yllättynyt.
Ja säätöä oli tosiaan joka asiassa ja koko ajan, mihin ei ole Suomessa totuttu ollenkaan. Aikataulut ja arviointiperusteet vaihtui tuosta vain eikä monesti asioista muistettu ilmoittaakaan. Lopulta kaikilla oli vähän oma käsitys siitä mitä pitää tehdä, missä ja milloin. Yksi kurssista myös alkoi loputtomien muutosten jälkeen helmikuun sijaan vasta toukokuussa, koska opettaja ei oikein jaksanut ajatella asiaa. Näistä säädöistä osa oli yleisiä, mutta osa myös liittyi siihen, ettei vaihtarit käytä yliopiston sähköpostia ja muuta käytännön ongelmaa. Huomasin, että tykkään tosi paljon Portugalin huolettomasta meiningistä, mutta opiskeluun liittyen kyllä välillä turhautti kun mikään ei tuntunut toimivan niin kuin olisi helpointa.
Hyvä asia opetuksessa oli, että ainakin kaikki mun käymät maisterivaiheen kurssit oli noin 15-20 hengen ryhmiä, mikä tietenkin hyvällä tuurilla helpottaa oppimista. Toisaalta useimmilla kursseilla ei juurikaan keskusteltu, paria ilahduttavaa poikkeusta lukuun ottamatta. Luentojen peruskaava oli siis aika samanlainen kuin usein Suomessa: opettaja puhuu yksin ja näyttää samalla luentoslidejä ja opiskelijat kirjoittaa muistiinpanoja. Tässä kiteytyy mun vihaama (yliopisto)opiskelun perussetti, jossa opiskelijat yrittää kuunnella, lukea ja kirjoittaa yhtä aikaa. Kognitiivisestihan näistä ei ole kerralla kuin yksi mahdollista ilman että muut toiminnot kärsii. Mutta minkäs teet, näin on näreet monilla kursseilla ympäri maailman. Pienten ryhmien tuomia mahdollisuuksia ei hyödynnetty niin paljon kuin olisi voitu, mikä on harmi.
Arviointimenetelmissä oli paljon hyvää. Loppulukukaudesta kirjoitin neljä esseetä aiheinaan väkivallan sosiologia Venäjän sukupuolivähemmistoihin kohdistuvassa väkivallassa, maahanmuuton taloudelliset vaikutukset Suomelle, marijuanariippuvaisten tukiryhmän toiminta psykologisten teorioiden näkökulmasta (ryhmätyönä) ja syömiseen liittyvät ilmiöt kulttuuripsykologian näkökulmasta. Suomessa en oo vielä toistaiseksi juuri kirjoittanut esseitä, vaikka siihen olisi ollut mahdollisuus. Täällä kuitenkin huomasin, että motivoi ihan eri tavalla kun saa ainakin osittain itse valita aiheen eikä vain tehdä ryhmätyötä ennalta määrättyjen artikkeleiden pohjalta. Kaikki esseet myös jotenkin sovelsi teorioita tiettyyn teemaan eikä olleet vain teoriaa esitteleviä tai kritisoivia. Tästä siis ajatusviemisiä mukaan Suomeenkin: lisää joustoa, omavalintaisuutta ja soveltamista ryhmätyöaiheisiin. Pidin myös muutaman esitelmän, jotka ei juuri täällä poikenneet Suomen vastaavista, joten niistä ei ole juuri kommentoitavaa.
...paitsi siten, että meillä oli Suomestakin tuttuun malliin pohdinta-slidet viimeisinä, joissa esitettiin omia ajatuksia, kritiikkiä ja ideoita liittyen esiteltyyn aiheeseen. Saatiin palautetta, että "tosi jännä, että teillä oli tuollainen oman ajattelun osuus esityksessä, kun meillä aina vaan esitellään artikkeli ja se on siinä". Portugalissa ei ehkä ole totuttu aivan yhtä kriittiseen opiskeluun kuin meilläpäin, mutta kyllä luennoilla aina välillä keskusteltiin ja kyseenalaistettiinkin. Ei se siis aivan täysin kuitenkaan puutu.
Sellaiset päähavainnot lukukaudesta. Opetus oli lopulta aika samantyyppistä kuin Suomessakin. Harmi kyllä mun neljän yliopiston kokemuksen mukaan yliopisto-opetus ei usein ainakaan sosiaalitieteissä ole mainittavan innostavaa. (mikä ehkä liittyy siihen, että tutkijoilla on opetusvelvollisuus, mutta ei siihen liittyvää koulutusta, eikä ne siksi aina ole kovinkaan osaavia tai motivoituneita) En ollut esseitä ja vapaavalintaisuutta lukuun ottamatta mitenkään erikseen mainittavan tyytyväinen, mutta toisaalta ei mikään nyt niin pahasti ollut pielessäkään. Ihan ok yliopisto, vaikkei se monta sataa vuotta vanha linna ollutkaan.
Lopuksi vielä hauskin yksityiskohta juuri tuohon yliopistoon liittyen. Lentokenttä on lähellä ja siksi suoraan rakennusten yläpuolelta kaartaa lentokone ehkä kerran vartissa. Ääni tietty kuului luennolle asti ja monesti tuli koneita ikkunasta vilkuiltuakin. Oli myös hauska mennä yliopistolle tai lähteä sieltä kun pään päältä kaarsi yhtäkkiä lentokone. Olen kuullut puolen vuoden aikana niistä lähtevää ääntä niin paljon, että Skypessä Mikon pesukoneen äänikin on mun korvaan nouseva tai laskeutuva lentokone. Tervejärkisenä tästä maasta olisi kuitenkin tarkoitus lähteä pois.
