Karnevaaliloman ensimmäinen päivä

Tänään

menin kämppisten kanssa syömään,

(Huom. kuva sisältää suoramainontaa)

 bongailin matkalla seiniä,

menin kämppisten kanssa kahville paikkaan, jonka ovessa ei kerrottu, että toisessa kerroksessa on kahvila,

join kahvia viihtyisällä sisäpihalla,

menin kavereiden kanssa viettämään iltaa lähipubiin, jonka olemassaolosta en tiennyt,

(yhteiset leivonnaiset saapuivat juuri)

tutustuin kavereihin paremmin tavaten muutaman uudenkin,

ja lopuksi menin vielä parin kaverin kanssa ihailemaan maisemia öiseltä näköalapaikalta.

Ihana päivä ja vihdoinkin terve olo, elämä hymyilee :)

Hyvän suunniteltu on puoliksi tehty vai parempi myöhään kuin ei milloinkaan?

Viime päivinä oon erityisesti kiinnittänyt huomiota erilaisiin tapoihin ja tyyleihin hoitaa asioita täällä ja vähän muuallakin. Jälleen kerran oon pohtinut ristiriitaa siitä, miten toisaalta tuntuu mahtavalta, että täällä asioihin suhtaudutaan usein huolettomammin ja joustavammin, mutta toisaalta välillä tuntuu, että mikään ei mene helpoimman kautta.

Portugalilaismies grillaa sardiineja ravintolansa ovella

Maanantaina menin käymään yliopiston kansainvälisten suhteiden toimistossa hakemassa opiskelijakortin ja läsnäolonleimauskortin. Saatiin läsnäolokortit vasta nyt kun luentoja on ollut jo kolme viikkoa ja oon muutenkin käsittänyt, ettei opettajia juuri edes kiinnosta seurata järjestelmää. Vaikuttaa siltä, että joku ylemmässä portaassa on tehnyt hienon suunnitelman leimauslaitteista ja -korteista ja hankkinut vermeet, mutta lopulta ketään ei kiinnosta käyttää niitä. Periaatteessa luennoilla on 80 prosentin läsnäolopakko, mutta en tiedä seuraako kovinkaan moni opettaja sitä oikeasti.

Pastellitaloja Cascaissa

Joka tapauksessa, kysyin samalla miten pääsen helpoiten lääkäriin, koska olin ollut jo kolme viikkoa flunssassa ollen vähän väliä uudestaan kuumeessa. Aluksi toinen työntekijä sanoi, että "tässä teille annetussa vihkossa kerrotaan siitä tarkemmin" näyttäen vihkoa. Se avasi vihkon, jossa luki, että lääkäriä tarvitessasi tule käymään kansainvälisessä toimistossa, niin teemme kaiken voitavamme auttaaksemme. Hauska tilanne :D Sen jälkeen toinen työntekijä alkoi auttaa mua. Se kertoi, että tilanne on nyt vähän hankala, koska aikaisemmin meidän yliopiston opiskelijat käytti toisen yliopiston terveydenhoitopalveluita, mutta sopimus ei ole enää voimassa. Meidän yliopistolle taas ollaan järjestelemässä omaa vastaanottoa, mutta se on vasta rakennusvaiheessa. Tällä hetkellä opiskelijaterveydenhoitoa ei siis ole, joten pitää käyttää joko julkisen tai yksityisen puolen palveluita. Se selvitti mulle tosi avuliaasti missä on mun lähin terveysasema ja sairaala, mutta siitä alkoikin taas pieni säätöoperaatio.

Vieras katti katsoo sen verran vihaisesti, että olin onnellinen, että lasi oli välissä

Terveysaseman nettisivuilla ei kerrottu sen aukioloaikoja eikä sitä voiko sinne mennä ilman ajanvarausta. Selvittääkseen nämä kaksi kysymystä koordinaattori soitti kuuteen eri numeroon ja puhui ainakin seitsemän eri henkilön kanssa. Lopulta aukioloajat selvisi, mutta ajanvarauskysymykseen saatiin vain vastaus, että luultavasti sinne pitäisi olla aika. Sairaalan päivystykseen mentäessä taas pitäisi odottaa nelisen tuntia vuoroaan, koska kiireettömille tapauksille annetaan vihreä ranneke, mikä tarkoittaa, että pääsee maistamaan jonon häntää. Yksityisen puolen suhteen mun taas olisi tietenkin pitänyt selvittää mitä mun vakuutus korvaa ja onko niillä sopimus tiettyjen sairaaloiden kanssa.

Graffitikatti sen sijaan laulaa: Don't worry, be happy

Lopulta totesin, että katson vielä sen päivän millainen olo ja menen seuraavana päivystykseen, jos on edelleen kuumetta. Onnekkaasti mulla onkin ollut sen jälkeen vähän parempi olo (jippii!!) ja jos hyvin käy, vältän lääkärireissun. En voi väittää, että lääkärille meno motivoisi noiden vaiheiden jälkeen. Kaikki on totta kai aina hankalampaa kun on ulkomaalainen eikä tunne paikallisia systeemejä. Oletettu viiden minuutin toimistossa käynti vaihtui kolmen vartin käyntiin, mistä mulla on kokemusta monessa suhteessa jo muutenkin.

Hedelmä- ja vihannestiski Alvaladessa

 Jossakin vaiheessa soittelujaan koordinaattori tuskastui selvittelyyn ja mutisi, että miksei tässä maassa mikään toimi koskaan helposti, minkä oon kuullut ennenkin paikallisilta. Totesin siihen, että kaikilla mailla on hyvät ja huonot puolensa. Koordinaattori halusi tietää mikä Suomessa on negatiivista. Totesin, että aika lailla vastakkainen ilmiö: kun kaikki on pitkälle organisoitua, sääntöjä tuijotetaan joskus ihan liikaa eikä osata joustaa maalaisjärjen turvin. Sääntöjä kehitellään mitä ihmeellisimpiin asioihin ja koska sääntö on kerran luotu, siitä ei voida poiketa, vaikkei kukaan edes tietäisi miksi sääntö alun perin luotiin. Lopputulos on kuitenkin sama: samalla tavalla kuin Portugalissa asiat tuntuu olevan joskus monimutkaisia ja hitaita, byrokratialla voi olla ihan samanlainen vaikutus, mutta eri reittiä pitkin. Sanoin myös, että Suomessa ollaan joskus vähän liiankin yksilöllisiä eikä toisista ihmisistä huolehdita yhtä paljon kuin toivoisin.

Kieltämättä aika usein täällä törmää ilmiöön, jossa jokin salaperäisesti ei vain toimi - jostakin ei ole ilmoitettu, jotakin on laskettu väärin tai kukaan ei ole ajatellut etukäteen. Esimerkiksi mun alle kahden kuukauden täälläolon aikana kämppikset on soittaneet ainakin neljästi johonkin yhtiöön, koska lasku on ollut vääränlainen. Yhtiö ei ole edes ollut sama, vaan erikseen kaasu-, sähkö- ja puhelinyhtiö. Sattumaa vai tyypillistä? Oon myös suhteessa usein törmännyt "joo se pitäis hoitaa" -asenteeseen, jonka jälkeen mitään ei tapahdu aikoihin tai ollenkaan. Esimerkiksi kämppikset mietti ensin kaksi kuukautta imurin ostoa ja nyt on pesukoneen kohdalla menossa jo kolmas kuukausi. Asia on ratkaistu lainaamalla imuria naapurilta ja pesemällä pyykkejä käsin tai kavereiden luona. Parhaimmillaan toinen kämppis pesi kaikki pyykkinsä vanhemmillaan käydessään. Ne asuu monen sadan kilometrin päässä.

Lattialaatta

Hauska vastakohta näille tapahtumille on yhden esseen palauttamiseen liittyvät kysymykset. Opettaja sanoi, että essee pitää palauttaa ennen seuraavaa luentoa, jolloin hollantilainen tyttö kysyi onko edellisenä päivänä palautukseen joku aikaraja. Opettaja nauroi ja sanoi, että ei ole, edellisenä päivänä ennen luentoa. Viikkoa myöhemmin olin saksalaisten kavereiden kanssa tekemässä illallista. Yksi niistä ei ollut vielä palauttanut esseetä ja sanoi, että pitää olla kotona ajoissa, jotta voi palauttaa esseen ennen puoltayötä. Ihmettelin miksi ja sanoin, että raja oli ennen luentoa (eikä silläkään olisi ollut niin väliä), mutta kaikki saksalaistytöt oli sitä mieltä, että on parempi palauttaa essee ennen aikaa 00:00, ettei 'myöhästyminen' vaikuta arvosanaan. En jaksa uskoa, että kukaan Portugalissa tekisi tuollaista sääntöä. Mielenkiintoista, miten Saksan yliopistojärjestelmä kouluttaa opiskelijoita olemaan täsmällisiä. Samanlaista on joskus Suomessakin. En ainakaan pidä kovin todennäköisenä, että opettaja alkaa puolenyön jälkeen lukemaan esseitä, joten tuollaisessa säännössähän ei taas vaihteeksi ole mitään järkeä.

Johtopäätös: suunnittelemattomuus tekee joskus asioista vaikeita ja säännönmukaisuus järjettömiä.

Päivän paras hetki: yllätyspaketti Suomesta! Sain Annalta Suomi-suklaita ja -karkkeja sekä ystävänpäiväkortin. Vähänkö olin tyytyväistä tyttöä :) Todellakin ystävänpäivä on joka päivä eikä vaan 14.2. KIITOS!

Kukkona tunkiolla tai tukkina aallokossa

Cascaisin keskustan rannassa on (taustalla näkyvä) erittäin surullinen hiekkakaistale, mutta vähän edempänä sijaitseva pitkä hiekkaranta on kuulemma tosi suosittu lämpimillä ilmoilla

Puhuttiin Annan, Marlenen ja Lauran kanssa jokin aika sitten, että voitaisiin mennä käymään manner-Euroopan läntisimmässä kohdassa Capo da Rocassa. Se sijaitsee Cascaisin kaupungissa parikymmentä kilometriä länteen Sintrasta, jossa käytiin eilen. Päätettiinkin eilen illalla, että voitaisiin mennä sinne tänään. Anna oli lukenut saksalaisesta turistioppaasta, että Cascaisista voi pelkkää panttia vastaan eli ilmaiseksi lainata pyörän ja rullailla sillä menemään. Ei selvitelty asiaa sen tarkemmin, mutta mun hämmästykseksi rautatieaseman läheltä löytyi kuin löytyikin pyörälava, josta olisi saanut napata pyörän mukaansa. Ainoa ongelma oli, että kun kahden aikaan päivällä oltiin siellä, jäljellä oli enää pari pyörää ja meitä oli viisi. (Mukana oli Lauran poikaystäväkin)

Boca do Inferno meren puolelta

Boca do Inferno toiselta puolen, täynnä vettä vai lunta?

Viidentoista kilometrin päähän Cabo da Rocaan olisi päässyt bussillakin, mutta päätettiin, että mieluummin kävellään ympäriinsä, tutustutaan Cascaisiin ja tehdään pyöräretki joskus muulloin. Lissabonissa (tai ainakaan sen keskustan lähellä) ei käytännössä voi pyöräillä mäkien, kapeiden katujen ja välillä hulluhkon liikenteen takia. Pari urheaa pyöräilijää oon keskusta-alueella kuitenkin nähnyt tänä aikana. En tiedä onko Cabo da Roca hirveästi erilainen kallioisesta alueesta, jolla tänään oltiin, mutta pyöräily ja piknik siellä kuulostais hyvältä. Ja onhan se nyt jokaisen Portugalissa käyvän turistin perusvelvollisuus ottaa tärähtänyt ja vähän vino kuva kyltistä, jossa sanotaan, että tämä on manner-Euroopan läntisin kohta. Koko Euroopan läntisin kohta on luonnollisesti Azoreilla.

En tiedä miten korkea tuo kallio on, mutta olisko vaikka parisenkymmentä metriä (insinöörisieluisempi voi laskeskella valokuvassa kallion päällä olevan tyypin perusteella). Aika korkealla tyrskeet pärskii.

 Cascaisissa käveltiin Boca do Infernolle eli alemmassa aaltokuvassa olevalle kalliolle. Paikan nimi tarkoittaa helvetin suuta alaoikealla näkyvän aukon takia. Aukon läpi aallot tyrskyää kallion keskellä olevaan avaraan onkaloon ja aaltojen isku on niin voimakas, että vesi näyttää kokonaan valkoiselta. Oli mahtavaa käydä taas merenrannalla ja kuunnella aaltojen tyrskintää kallioita vasten. Aallot ei olleet mitenkään erityisen suuria tänään, mutta kuten videosta näkyy, paljon isompia kuin mihin Suomessa on yleensä totuttu. Tuo nimenomainen kohta meressä on myös ilmeisesti vähän villimpi kuin jokin missä esimerkiksi yleensä surffataan.

Cascaisissa oli myös ihan keskustan vieressä taikametsää muistuttava puistoalue Parque Marechal Carmona. Lisää luontoterapiaa! Voisin viettää siellä vaikka kokonaisen päivän ihan vain tunnelman ja luonnon takia. Oleskelua varten alueella onkin erilaisia pöytiä, tuoleja ja kivipenkkejä, joilla itsekin syötiin evästä. Satuttiin valitsemaan paikka, jossa pyöri kukkoja ja sorsia kirjaimellisesti jaloissa. Tirpat ei ilmeisesti olleet paikalla kun itsesuojeluvaiston ominaisuutta jaettiin.

Oliskohan näitä kukonkuvia nyt tarpeeksi yhdelle blogille... Mutta hei kaikki kolme päähenkilöä on olleet erivärisiä! Viimeisin on myös goottiharvinaisuus.

 Mulla on itse asiassa ihan hauska legendakin kerrottavaksi Galo de Barcelosista eli Barcelosin kukosta. Tähän asti oon aina miettinyt, että miksiköhän täällä on turistikaupoissa erinäistä kukkoroinaa kuten kukkopillejä, -magneetteja ja kukko-mitä-tahansa. Tänään selvitin asian kämppisten ja Wikipedian yhteissävellyksenä. Tarinan mukaan Barcelosissa asuvan maanomistajan hopeat oli varastettu ja paikalliset päättivät syyttää ohikulkumatkalla ollutta galicialaismiestä teosta. Mies kielsi syyllistyneensä varkauteen ja vakuutti olevansa pyhiinvaellusmatkalla Santiago de Compostelaan täyttääkseen lupauksen. Häntä ei kuitenkaan uskottu, vaan mies pidätettiin ja lopulta tuomioistuin määräsi hänet hirtettäväksi. Tuomiosta kuultuaan mies pyysi päästä keskustelemaan asiasta päättäneen kanssa ja saikin siihen luvan. Hänet vietiin tapaamaan tuomaria, joka oli parhaillaan juhla-aterialla ystäviensä kanssa. Mies kertoi jälleen olevansa syytön ja osoittaen pöydällä olevaa paistettua kukkoa totesi, että "on yhtä varmaa että olen syytön kuin on varmaa, että tämä kukko kiekuu kun minut hirtetään". Puhe ei vaikuttanut päätökseen, mutta tuomari ei tämän kuultuaan enää halunnut syödä kukkoa. Kun hirttoaika koitti, paistettu kukko ponkaisi ylös ja kiekui kuten galicialaismies oli ennustanut. Ymmärrettyään virheensä tuomari juoksi hirttopaikalle ja näki, että hirttäminen oli epäonnistunut huonosti tehdyn solmun vuoksi, ja mies oli edelleen hengissä. Tuomari perui tuomion ja päästi pyhiinvaeltajan välittömästi vapauteen. Muutamia vuosia myöhemmin galicialaismies palasi Barcelosiin veistääkseen Cruzeiro do Senhor do Galon (krusifiksi herralle kukosta) ja ylistääkseen sillä Neitsyt Mariaa ja Pyhää Jamesia. Nykyään monumentti sijaitsee Barcelosin arkeologisessa museossa.

Päivä luontoparatiisissa

Jollakin on kämpiltä aika makoisat näköalat eikä talokaan ole hölmömmän näköinen. Kyllähän tuonne muuttais!

Mestaritipu touhuissaan

Kerroin aikaisemmin, että kaipaan luontoa ja vehreyttä ympärilleni. Tänään sainkin täytettyä luontovarantoja vähäksi aikaa, kun päätettiin lähteä kämppiksen Camilan ja sen italialaisen poikaystävän Matteon kanssa tarkastamaan onko Sintrassa vihreää. Sopivaan aikaan sattuneen soiton jälkeen saatiin myös vaihtarikaveri Anna mukaan. (Sopivaan aikaan eli kun parisen tuntia odoteltuani, että muu seurue nostaisi itsensä ylös sängystä, kyllästyin odottamaan ja soitin Annalle, että mennään kahville ;) ) Lopulta kuitenkin päästiin Sintraan ja reissu todellakin oli tekemisen arvoinen!

Reissun ensimmäinen etappi: evästauko

Köröteltiin ensin junalla Sintraan ja lähdettiin asemalta kävelemään sopivalta tuntuvaan suuntaan. Olin haltioissani ympäröivistä puistoalueista, mutta en vielä tiennyt minkälaiseen historialliseen luontoparatiisiin pian pääsisin. Matkalla moikattiin vapaana hengailevia kanaperheitä ja ihailtiin kauas kantautuvia maisemia. Camila ja Matteo oli tulleet kaupan kautta ja hankkineet meillä vähän evästä, joten päätettiin aloittaa seikkailu ruokatauolla. Olihan siinä tullutkin jo monta askelta käveltyä!

Quinta da Regaleira on rakennettu 1697 ja se on toiminut muun muassa Carvalho Monteiron suvun kesäresidenssina

Erinäisten lisäaskelten jälkeen päädyttiin yhden Sintran linnan eli Quinta da Regaleiran portille. Linna ei näyttänyt kovin erityiseltä verrattuna edeltäviin, mutta ympärillä oli kuulemma puistoaluetta tallattavaksi. Neljän euron opiskelijahinta ei kuulostanut kovin pahalta, joten ensimmäisiä sadepisaroita uhmaten päätettiin käyttää tallausmahdollisuus. Onneksi käytettiin! Puistoalue osoittautui paljon isommaksi kuin osattiin kuvitella ja sieltä löytyi vaikka mitä jännää. Alue on kuulemma on neljän hehtaarin kokoinen, mikä melkein vetää vertoja Nalle Puhin puolen hehtaarin metsälle. Kaikki evästauon ja matkan varrella olleen vesiputouksen (!) jälkeiset kuvat tässä päivityksessä on kyseiseltä puisto-/luontoalueelta.

Puistoaluetta alettiin suunnitella 1895 ranskalaisen uusgoottilaistyylin mukaisesti ja suunnitelma toteutettiin lähivuosina.

Kuvia tuli räpsittyä kahmalokaupalla, mutta muistin laittaa kameran sivuunkin ja nauttia seurasta ja ympäröivistä maisemista. Alueella oli joka puolella ympäröivän vehreyden lisäksi vanhoja torneja ja sammaloituneita muureja. Jännittävin osuus oli seikkailla maan alla kulkevissa portaikoissa ja vettä tiputtelevissa luolastokäytävissä, joiden olemassaolosta ei myöskään tiedetty ennen kuin päädyttiin sellaiseen. Pari meistä sanoi tunteneensa jo pientä ahdistustakin, kun käytävä vain jatkui ja jatkui, mutta itse en ehtinyt innostukseltani säikkyä. Meillä oli onneksi parissa kännykässä kirkkaat taskulamput, niin pystyttiin kiertämään tunneleita.

Päädyttiin lopulta seikkailemaan puistossa, sen poluilla ja torneissa monta tuntia ja oltiin kaikki tosi innoissamme siitä mitä ympärillä oli. Huomattiin varttia ennen Quinta da Regaleiran sulkemista tarkastaa mihin asti linnaan pääsee sisälle ja ehdittiin juuri kierrellä se läpi. Linna oli sisältä hieno ja aika koristeellinen, mutta en ylipäätään oikein perusta mistään palatseista, joten ei harmittanut että vierailu jäi aika lyhyeksi. Palácio da Pena, jossa aikaisemmin käytiin Annan kanssa, oli paljon prameampi, mutta siellä onkin asunut kuninkaita ja kuningattaria. Quinta da Regaleira edustaa kuulemma uusmanoeltyyliä (neo-manueline style, ilmeisesti joku portugalilainen tyylisuuntaus, josta en oo koskaan kuullutkaan), kun taas Penan palatsi kuvastaa lähinnä romantiikan tyylisuuntaa.

Maanalaisen luolaston alkua. Tähän vielä loistaa päivänvalo.

Sintrasta jäi edelleen paljon näkemättä ja muun muassa Quinta da Regaleiran alueen ulkopuoliset puistoalueet jäi tonkimatta. Sintran historiallisen keskustan läpi käveltiin edestakaisin ja siellä olisi joskus kiva ihan viettää aikaakin ja tutustua paremmin. Keskusta on pieni, mutta vanha ja mielenkiintoisen oloinen. Ja että haluanko mennä uudestaan puistoon, jossa oltiin tänään? Todellakin! En oo varma nähtiinkö siitä edes kaikkea tänään. Keväällä tai kesällä puiston risuisimmatkin puut on vihreinä ja kukkiakin luulisi löytyvän enemmän kuin muutama.

Anna siellä Oulussa muuten, pakko tuottaa pettymys ja kertoa, ettei se Penan palatsin omistaja ollutkaan kuningas Pentti eli Pena. Nimi tuleekin sanoista "Nossa Senhora da Pena" eli "Our Lady of Sorrow", joka taas on joku katolisten Neitsyt Maria -invokaatiojuttu. Tieto lisää tuskaa.