Kukkona tunkiolla tai tukkina aallokossa

Cascaisin keskustan rannassa on (taustalla näkyvä) erittäin surullinen hiekkakaistale, mutta vähän edempänä sijaitseva pitkä hiekkaranta on kuulemma tosi suosittu lämpimillä ilmoilla

Puhuttiin Annan, Marlenen ja Lauran kanssa jokin aika sitten, että voitaisiin mennä käymään manner-Euroopan läntisimmässä kohdassa Capo da Rocassa. Se sijaitsee Cascaisin kaupungissa parikymmentä kilometriä länteen Sintrasta, jossa käytiin eilen. Päätettiinkin eilen illalla, että voitaisiin mennä sinne tänään. Anna oli lukenut saksalaisesta turistioppaasta, että Cascaisista voi pelkkää panttia vastaan eli ilmaiseksi lainata pyörän ja rullailla sillä menemään. Ei selvitelty asiaa sen tarkemmin, mutta mun hämmästykseksi rautatieaseman läheltä löytyi kuin löytyikin pyörälava, josta olisi saanut napata pyörän mukaansa. Ainoa ongelma oli, että kun kahden aikaan päivällä oltiin siellä, jäljellä oli enää pari pyörää ja meitä oli viisi. (Mukana oli Lauran poikaystäväkin)

Boca do Inferno meren puolelta

Boca do Inferno toiselta puolen, täynnä vettä vai lunta?

Viidentoista kilometrin päähän Cabo da Rocaan olisi päässyt bussillakin, mutta päätettiin, että mieluummin kävellään ympäriinsä, tutustutaan Cascaisiin ja tehdään pyöräretki joskus muulloin. Lissabonissa (tai ainakaan sen keskustan lähellä) ei käytännössä voi pyöräillä mäkien, kapeiden katujen ja välillä hulluhkon liikenteen takia. Pari urheaa pyöräilijää oon keskusta-alueella kuitenkin nähnyt tänä aikana. En tiedä onko Cabo da Roca hirveästi erilainen kallioisesta alueesta, jolla tänään oltiin, mutta pyöräily ja piknik siellä kuulostais hyvältä. Ja onhan se nyt jokaisen Portugalissa käyvän turistin perusvelvollisuus ottaa tärähtänyt ja vähän vino kuva kyltistä, jossa sanotaan, että tämä on manner-Euroopan läntisin kohta. Koko Euroopan läntisin kohta on luonnollisesti Azoreilla.

En tiedä miten korkea tuo kallio on, mutta olisko vaikka parisenkymmentä metriä (insinöörisieluisempi voi laskeskella valokuvassa kallion päällä olevan tyypin perusteella). Aika korkealla tyrskeet pärskii.

 Cascaisissa käveltiin Boca do Infernolle eli alemmassa aaltokuvassa olevalle kalliolle. Paikan nimi tarkoittaa helvetin suuta alaoikealla näkyvän aukon takia. Aukon läpi aallot tyrskyää kallion keskellä olevaan avaraan onkaloon ja aaltojen isku on niin voimakas, että vesi näyttää kokonaan valkoiselta. Oli mahtavaa käydä taas merenrannalla ja kuunnella aaltojen tyrskintää kallioita vasten. Aallot ei olleet mitenkään erityisen suuria tänään, mutta kuten videosta näkyy, paljon isompia kuin mihin Suomessa on yleensä totuttu. Tuo nimenomainen kohta meressä on myös ilmeisesti vähän villimpi kuin jokin missä esimerkiksi yleensä surffataan.

Cascaisissa oli myös ihan keskustan vieressä taikametsää muistuttava puistoalue Parque Marechal Carmona. Lisää luontoterapiaa! Voisin viettää siellä vaikka kokonaisen päivän ihan vain tunnelman ja luonnon takia. Oleskelua varten alueella onkin erilaisia pöytiä, tuoleja ja kivipenkkejä, joilla itsekin syötiin evästä. Satuttiin valitsemaan paikka, jossa pyöri kukkoja ja sorsia kirjaimellisesti jaloissa. Tirpat ei ilmeisesti olleet paikalla kun itsesuojeluvaiston ominaisuutta jaettiin.

Oliskohan näitä kukonkuvia nyt tarpeeksi yhdelle blogille... Mutta hei kaikki kolme päähenkilöä on olleet erivärisiä! Viimeisin on myös goottiharvinaisuus.

 Mulla on itse asiassa ihan hauska legendakin kerrottavaksi Galo de Barcelosista eli Barcelosin kukosta. Tähän asti oon aina miettinyt, että miksiköhän täällä on turistikaupoissa erinäistä kukkoroinaa kuten kukkopillejä, -magneetteja ja kukko-mitä-tahansa. Tänään selvitin asian kämppisten ja Wikipedian yhteissävellyksenä. Tarinan mukaan Barcelosissa asuvan maanomistajan hopeat oli varastettu ja paikalliset päättivät syyttää ohikulkumatkalla ollutta galicialaismiestä teosta. Mies kielsi syyllistyneensä varkauteen ja vakuutti olevansa pyhiinvaellusmatkalla Santiago de Compostelaan täyttääkseen lupauksen. Häntä ei kuitenkaan uskottu, vaan mies pidätettiin ja lopulta tuomioistuin määräsi hänet hirtettäväksi. Tuomiosta kuultuaan mies pyysi päästä keskustelemaan asiasta päättäneen kanssa ja saikin siihen luvan. Hänet vietiin tapaamaan tuomaria, joka oli parhaillaan juhla-aterialla ystäviensä kanssa. Mies kertoi jälleen olevansa syytön ja osoittaen pöydällä olevaa paistettua kukkoa totesi, että "on yhtä varmaa että olen syytön kuin on varmaa, että tämä kukko kiekuu kun minut hirtetään". Puhe ei vaikuttanut päätökseen, mutta tuomari ei tämän kuultuaan enää halunnut syödä kukkoa. Kun hirttoaika koitti, paistettu kukko ponkaisi ylös ja kiekui kuten galicialaismies oli ennustanut. Ymmärrettyään virheensä tuomari juoksi hirttopaikalle ja näki, että hirttäminen oli epäonnistunut huonosti tehdyn solmun vuoksi, ja mies oli edelleen hengissä. Tuomari perui tuomion ja päästi pyhiinvaeltajan välittömästi vapauteen. Muutamia vuosia myöhemmin galicialaismies palasi Barcelosiin veistääkseen Cruzeiro do Senhor do Galon (krusifiksi herralle kukosta) ja ylistääkseen sillä Neitsyt Mariaa ja Pyhää Jamesia. Nykyään monumentti sijaitsee Barcelosin arkeologisessa museossa.

Päivä luontoparatiisissa

Jollakin on kämpiltä aika makoisat näköalat eikä talokaan ole hölmömmän näköinen. Kyllähän tuonne muuttais!

Mestaritipu touhuissaan

Kerroin aikaisemmin, että kaipaan luontoa ja vehreyttä ympärilleni. Tänään sainkin täytettyä luontovarantoja vähäksi aikaa, kun päätettiin lähteä kämppiksen Camilan ja sen italialaisen poikaystävän Matteon kanssa tarkastamaan onko Sintrassa vihreää. Sopivaan aikaan sattuneen soiton jälkeen saatiin myös vaihtarikaveri Anna mukaan. (Sopivaan aikaan eli kun parisen tuntia odoteltuani, että muu seurue nostaisi itsensä ylös sängystä, kyllästyin odottamaan ja soitin Annalle, että mennään kahville ;) ) Lopulta kuitenkin päästiin Sintraan ja reissu todellakin oli tekemisen arvoinen!

Reissun ensimmäinen etappi: evästauko

Köröteltiin ensin junalla Sintraan ja lähdettiin asemalta kävelemään sopivalta tuntuvaan suuntaan. Olin haltioissani ympäröivistä puistoalueista, mutta en vielä tiennyt minkälaiseen historialliseen luontoparatiisiin pian pääsisin. Matkalla moikattiin vapaana hengailevia kanaperheitä ja ihailtiin kauas kantautuvia maisemia. Camila ja Matteo oli tulleet kaupan kautta ja hankkineet meillä vähän evästä, joten päätettiin aloittaa seikkailu ruokatauolla. Olihan siinä tullutkin jo monta askelta käveltyä!

Quinta da Regaleira on rakennettu 1697 ja se on toiminut muun muassa Carvalho Monteiron suvun kesäresidenssina

Erinäisten lisäaskelten jälkeen päädyttiin yhden Sintran linnan eli Quinta da Regaleiran portille. Linna ei näyttänyt kovin erityiseltä verrattuna edeltäviin, mutta ympärillä oli kuulemma puistoaluetta tallattavaksi. Neljän euron opiskelijahinta ei kuulostanut kovin pahalta, joten ensimmäisiä sadepisaroita uhmaten päätettiin käyttää tallausmahdollisuus. Onneksi käytettiin! Puistoalue osoittautui paljon isommaksi kuin osattiin kuvitella ja sieltä löytyi vaikka mitä jännää. Alue on kuulemma on neljän hehtaarin kokoinen, mikä melkein vetää vertoja Nalle Puhin puolen hehtaarin metsälle. Kaikki evästauon ja matkan varrella olleen vesiputouksen (!) jälkeiset kuvat tässä päivityksessä on kyseiseltä puisto-/luontoalueelta.

Puistoaluetta alettiin suunnitella 1895 ranskalaisen uusgoottilaistyylin mukaisesti ja suunnitelma toteutettiin lähivuosina.

Kuvia tuli räpsittyä kahmalokaupalla, mutta muistin laittaa kameran sivuunkin ja nauttia seurasta ja ympäröivistä maisemista. Alueella oli joka puolella ympäröivän vehreyden lisäksi vanhoja torneja ja sammaloituneita muureja. Jännittävin osuus oli seikkailla maan alla kulkevissa portaikoissa ja vettä tiputtelevissa luolastokäytävissä, joiden olemassaolosta ei myöskään tiedetty ennen kuin päädyttiin sellaiseen. Pari meistä sanoi tunteneensa jo pientä ahdistustakin, kun käytävä vain jatkui ja jatkui, mutta itse en ehtinyt innostukseltani säikkyä. Meillä oli onneksi parissa kännykässä kirkkaat taskulamput, niin pystyttiin kiertämään tunneleita.

Päädyttiin lopulta seikkailemaan puistossa, sen poluilla ja torneissa monta tuntia ja oltiin kaikki tosi innoissamme siitä mitä ympärillä oli. Huomattiin varttia ennen Quinta da Regaleiran sulkemista tarkastaa mihin asti linnaan pääsee sisälle ja ehdittiin juuri kierrellä se läpi. Linna oli sisältä hieno ja aika koristeellinen, mutta en ylipäätään oikein perusta mistään palatseista, joten ei harmittanut että vierailu jäi aika lyhyeksi. Palácio da Pena, jossa aikaisemmin käytiin Annan kanssa, oli paljon prameampi, mutta siellä onkin asunut kuninkaita ja kuningattaria. Quinta da Regaleira edustaa kuulemma uusmanoeltyyliä (neo-manueline style, ilmeisesti joku portugalilainen tyylisuuntaus, josta en oo koskaan kuullutkaan), kun taas Penan palatsi kuvastaa lähinnä romantiikan tyylisuuntaa.

Maanalaisen luolaston alkua. Tähän vielä loistaa päivänvalo.

Sintrasta jäi edelleen paljon näkemättä ja muun muassa Quinta da Regaleiran alueen ulkopuoliset puistoalueet jäi tonkimatta. Sintran historiallisen keskustan läpi käveltiin edestakaisin ja siellä olisi joskus kiva ihan viettää aikaakin ja tutustua paremmin. Keskusta on pieni, mutta vanha ja mielenkiintoisen oloinen. Ja että haluanko mennä uudestaan puistoon, jossa oltiin tänään? Todellakin! En oo varma nähtiinkö siitä edes kaikkea tänään. Keväällä tai kesällä puiston risuisimmatkin puut on vihreinä ja kukkiakin luulisi löytyvän enemmän kuin muutama.

Anna siellä Oulussa muuten, pakko tuottaa pettymys ja kertoa, ettei se Penan palatsin omistaja ollutkaan kuningas Pentti eli Pena. Nimi tuleekin sanoista "Nossa Senhora da Pena" eli "Our Lady of Sorrow", joka taas on joku katolisten Neitsyt Maria -invokaatiojuttu. Tieto lisää tuskaa.

Tänään taukotuvassa: teetä, tupakkaa ja tiukkaa taistoa

No en oo alkanut polttaa, kunhan nyt yritin kuulostaa coolimmalta kuin oikeasti oon. Teekin on kahvia ja opiskeluintoa kesti sen tunnin tai pari.

Hei vähän mielenkiintoista!

Aloin äsken ottaa selvää ohjeistuksesta sosiologian kurssin tehtävään ja törmäsin jälleen johonkin jännittävään. Ohjeet löytyi opettajan kotisivuilta, joita yhtäkkiä pidinkin tehtävänantoa mielenkiintoisimpina. Opettaja kuvailee siellä tieteellisiä kiinnostuksenkohteitaan näin: 

"I am against all kind of crimes. That is why I am against penitentiary system and penitentiary industrial system; because they legitimate crime as a privilege of politically important people and present as innate criminals socially isolated people, both inside and outside walls.

The main problem of penitentiary system is not torture, be it occasional or systemic. The main problem of modern penal system is the way it legitimate institutional lies about what happens inside prison and outside as well, as a way of reinforcing by judicial means social, economic and political privileges and depress further isolated people isolation."

- António Pedro Dores 

Ponte 25 de Abril -silta, jonka nimen kerroin aikaisemmin vaihtuneen vallankumouksen jälkeen. Annan ottama kuva.

Samalla sivulla CV:ssään opettaja toteaa, että sosiologian opettaminen tuli lailliseksi Lissabonissa vasta 1974, koska tuota aikaa edeltänyt diktatuuri ei sallinut sitä. Hän myös kertoo, että Portugalissa akateemiset rakenteet tuli käytännössä rakentaa alusta vuoden 1974 vallankumouksen jälkeen.

En tiedä mitä te muut olette mieltä, mutta suomalaisten yliopisto-opettajien kotisivuilta löytyvät tekstit on mun kokemuksen mukaan aika erilaisia. Tässä arvot ja mielipiteet on löyty kiertelemättä pöytään ja maan historialliset vaiheet on olennainen osa CV:tä. Kävin mielenkiinnosta parin Helsingin yliopiston sosiologian professorin sivuilla ja ne oli samantyyppiset kuin ne, joita olen aikaisemmin Valtsikalla nähnyt. Sivuilla kuvaillaan tutkimuskohteet ja -hankkeet ja CV on meille perinteinen listaus työkokemuksesta ja koulutuksista. En tiedä  kuinka yleistä täällä on esittäytyä kotisivuilla Doresin tapaan, mutta aika suuri ero siihen mihin olen tottunut.

Tykkään tyylistä, sillä mun mielestä tieteellinen tutkimus ylipäätään usein yritetään verhota kantaaottamattomaksi neutraaliksi tutkimukseksi, jota se ei todellisuudessa voi olla. Ihmiset tekee tutkimuksia ja tutkimuksia tekevillä ihmisillä on arvoja, jotka aina jotenkin vaikuttaa tutkimukseen. Näin sanomalla en kuitenkaan tarkoita, ettei objektiivisuuteen pyrkiminen kannata. Sanon, ettei se lopulta ole täysin mahdollista.

...ja näin tiedemyyrä minussa kaivautui kolostaan :)

Graffiti Picoasin metroaseman vieressä. Miksiköhän tuon rakennukset ikkunat on muuten täytetty tiilillä? Muistan kuulleeni jostakin, että ainakin joissakin rakennuksissa ikkunat on muurattu sortumisvaaran takia.

Aika ristiriitainen olo, kun toisaalta on koti-ikävä, mutta toisaalta oon ihan innoissani siitä miten voin melkein päivittäin oppia ja nähdä uutta tästä maasta ja kulttuurista. Oon nyt ollut täällä puoltoista kuukautta, mutta aika tuntuu paljon pidemmältä kun on ehtinyt tapahtua monenlaista. Tällä hetkellä suunnitelmissa on päästä viikonloppuna vielä yhdelle opastetulle kävelykierrokselle ja fado-konserttiin. Viikon päästä siitä olisi tarkoitus mennä Lissabonin ulkopuolelle Torres Vedrasin karnevaaleille juhlimaan. Siitä alkaakin karnevaaliviikko eli loma, jonka aikana haluttaisiin muutaman kaverin kanssa mennä käymään Pohjois-Portugalin suunnalla sisältäen ainakin Porton kaupungin ja mahdollisesti muitakin paikkoja. Oon vähän huolissani pääsenkö kaikkiin mukaan, sillä oon taas (!) kuumeessa ja flunssassa, mutta nythän on vasta tiistai. Tosi moni on ollut nyt kipeänä täällä, melkein kaikki vähintään vähän. Viimeksi kun olin sairaana kämppis sanoi, että voidaan tehdä mulle jotakin portugalilaislapsille tuttua ihmetroppia, jonka idea on kutakuinkin laittaa porkkanaviipaleita ja sokeria kerroksittain ja hauduttaa yön yli. Kuulostaa niin hämmentävältä, että pitää ehkä testata! Jos mikään muu ei toimi, niin plasebo toimii.

Viime päivityksessä fiilistelin kukkakuvilla, mutta tältä täällä enimmäkseen näyttää edelleen. Annan ottama kuva tammikuun lopulta.

Miradouro da Graça ja sen ulkokahvila tammikuussa. Täällä on koko mun tähänastisen oleskelun ajan ollut päivisin 11-16 astetta lämmintä, mikä tarkoittaa näillä tuulilla ja sateilla, että syystakilla, huivilla ja neuleella varustettuna on sopiva tai vähän viileä. Aina välillä on aurinkoisiakin hetkiä.

Luonnonkaipuuta kaupungissa

Ensimmäisiä kukkabongauksia helmikuun ekalla viikolla. Tällä hetkellä osassa kasveista ja puista on lehdet ja joissakin harvoissa kukkia, mutta suurin osa puista on tiputtanut syksyllä lehtensä ihan niin kuin Suomessakin. Alkusyksystä täälläkin on jonkinlainen ruska, mikä oli ainakin mulle vähän yllättävä tieto.

Otin tästä kuvan, koska tällaista tekstiä ei välttämättä olisi suomalaisen tiiliseinän kyljessä (?). Mun portugalintaitojen perusteella siinä sanotaan, että "iso perhe on keskellä sydäntäni".

Eilen oli aurinkoinen päivä ja päätettiin aamubrunssin jälkeen etsiä kavereiden kanssa kartalta puisto ja mennä sinne paistattelemaan päivää sateen loistaessa poissaolollaan. Vihreitä alueita ei kartalla ole kovin paljoa koko Lissabonissa, varsinkaan keskustan lähistöllä. Käveltiin yhdelle vähän isommalle vihreälle alueelle Marlenen kodin lähellä ja pitkän aitauksen kiertelyn jälkeen päästiin sisään. Puiston nimi oli Parque de Bela Vista eli kauniin näköalan puisto, joka asetti tiettyjä odotuksia. Pettymys oli kuitenkin suuri kun isolla alueella oli lähinnä huonosti hoidettua nurmea, jonkin verran puita ja muutama pöytä penkkeineen puiden alla. Keskellä oli jonkinnäköinen kenttää muistuttava alue, joka oli kuitenkin enemmän epämääräinen hiekka-alue kuin kenttä. Puisto oli vähän kukkulainen ja ylös kiivetessä kyllä näki aika kauas, mutta näky ei ollut kovin kaunis muutaman vuosikymmenen ikäisine taloineen ja autoteineen. Vieressä huusi moottoritie eikä nähty puistossa oleskelun aikana kuin pari ihmistä. Lenkkeilijöille varmasti ihan kiva, mutta jotain puuttui ainakin tässä vaiheessa vuotta.

Yllä mainitun puiston laidalla oli tällainen teos pelastamassa kolkon autotien tunnelmaa. Takana aita, jota kierrettiin puistoon päästäksemme.

Meidän lähinäköalatasanne tällä kertaa alhaalta päin kuvattuna. Tässä vaiheessa on jo kivuttu yhdet pitkähköt portaat metroasemalta, mikä ehkä kertoo vähän korkeuseroista. Tiet ei kuitenkaan yleensä kuljee suoraan ylöspäin vaan mutkittelee sen verran, ettei nousu ole niin rankkaa kuin se olisi suoraan ylöspäin mentäessä. Esimerkiksi mun kotireitti metroasemalta muistuttaa muodoltaan vähän sivuttain olevaa V-kirjainta eli se on linnuntietä olevaa reittiä pidempi.

Marcio toisella lempiväijymispaikoistaan eli mun huoneen ikkunalla. Usein kun herään ja avaan huoneen oven se juoksee jostain ja hyppää tuohon. Kun muutin tänne, pelkäsin, että olisin miukumaukulle allerginen, mutta oireita ei onneksi olekaan ilmaantunut. Tai sitten homeoireet peittää ne alleen. ;)

Kertomus puistovierailusta oli lähinnä alustuksena siihen, että samalla tajusin ikävöiväni puistoja ja vesistöjä Suomessa. Oon aina asunut lähellä joko jokea, järveä tai merta ja myös puistot on olennainen osa suomalaista kaupunkikuvaa. Lissabonin keskustan tuntumassa puistoja ei juurikaan ole. Parissa pienessä ja viihtyisässä olen tosin käynyt ja ne on varmasti kesällä ihania. Lähin on kuitenkin kolmen-neljän kilometrin päässä kotoa. Mun ikkunasta vähän näkyvä joki/kanava/vesialue on toki aika lähellä, mutta avoimissa kohdissa sen ranta on betonireunusta. Pitkältä matkaa veden viereltä myös kulkee autotie ja tieltäkin näkymää peittää aita ja isot metallihökkelit, joiden vuoksi 'rannalle' ei voi välttämättä edes oikein mennä.

Monilla Lissabonin metroasemilla on jonkinlaista taidetta seinämillä. Joillakin niistä kuvat myös liittyy alueeseen. Campo Pequenon asemalla on härkätaisteluun liittyviä kuvia, koska samanniminen areena sijaitsee sen lähellä.

Toisin kuin Espanjassa, Portugalissa härkää ei pyritä tappamaan härkätaistelussa. Eläintä kuitenkin vahingoitetaan, minkä vuoksi härkätaistelu saattaa olla yksi paikallisista kulttuurielämyksistä, jonka jätän suosiolla väliin, vaikka yleisesti haluan oppia ja kokea paljon uutta.

Toki Lissabonin keskusta-alue on muuten tosi ihana, erityisesti vanhempi alue, jolla itsekin asun. Vanhojen kauniiden rakennusten ja niiden koristetiilien lisäksi kaupungissa törmää usein erilaisiin taidepläjäyksiin kuten valokuviin, maalauksiin ja taidokkaisiin graffiteihin. Taide tuntuu olevan täällä jotenkin enemmän läsnä arjessa eikä vain gallerioiden seinillä odottamassa sitä varta vasten katsomaan tulevia. Sellaista lisää Suomeenkin! Toiseksikaan ei ehkä ole suuri poikkeus, ettei maan pääkaupunki ole luontoparatiisi. Jo puolen tunnin junamatkan päässä Lissabonista on merenrannalla oleva Cascaisin kaupunki hiekkarantoineen ja siitä puoli tuntia kauempana Sintran vanha kaupunki, jossa käytiin aikaisemmin Annan kanssa. Luontoterapiaan on siis mahdollisuus aika lähellä. Muistan, että Frankfurtissa mulla oli jossakin vaiheessa samanlainen olo ja melkein kehräsin kun lopulta pääsin kaupungin ulkopuolelle kävelemään pitkin joenrantaa luonnon keskelle. Keväällä täällä luulisi myös olevan kadunvarsilla ja parvekkeilla kukkia ja kasveja enemmän kuin tällä hetkellä.

Salakuva aidanraosta. Ei oikein selvinnyt minkä rakennuksen ympäriltä tämä on, mutta piha näytti kauniilta. Kyllä, oon ottanut kuvan kaikesta vähänkään vihreämmästä ympärilläni. Piha Alvaladen alueella keskustan ulkopuolella.

Johtopäätös: stereotypia siitä, että suomalaiset rakastaa luontoa, pitää mun kohdalla paikkansa.

Ylimääräinen tieto: No okei, mun 17,5 neliömetrin yksiössä oli parhaimmillaan noin kymmenen ruukkukasvia eli en ehkä ookaan ihan normaali ihminen. Äiti, luuletko että oon perinyt sulta jotakin?

Lisää kukkia! Nyt niitä näkyy kaduilla jo vähän enemmänkin, kevät alkaa lähestyä. Nämä kukat on saksalaisten kavereiden mukaan kirsikkapuusta. En lähde vannomaan, mutta siltä näyttäis. Anna varmaan biologina tietäis! (hehee, aina yhtä hyvä juttu kysyä siltä mistä tahansa luontoon liittyvästä asiasta, vaikka se on opiskellut lähinnä genetiikkaa)

Yhdellä kadulla oli paljon seinämillä tällaisia kuvia "tavallisista ihmisistä" ja mietittiin onkohan ne joskus asuneet alueella. Näistä kaveruksista taulussa lukee "John Joulupukki ja Nynnyjen/kanojen Jorge" (??).

Iloa ja onnea keskellä sateista viikkoa

Mulla on ollut tällä viikolla monta ilonaihetta. Ensimmäiset ilonpirskahdukset liittyy lentämiseen, mutta vielä enemmän lähtemiseen ja saapumiseen. Aluksikin, Mikko osti kesäkuun lopulle liput Helsingistä Lissaboniin eli tänne (!!). Toiseksi, ollaan palaamassa Suomeen samalla lennolla vajaa kuukautta myöhemmin. Kolmanneksi, hurjien lentosivustojen kanssa käytyjen taisteluiden jälkeen saatiin hankittua meille liput Azoreille 11 päiväksi. Oon unelmoinut matkustamisesta niille siitä lähtien kun ensimmäisen kerran kunnolla kuulin niistä syksyllä ja näin muutaman älistyttävän kauniin kuvan siellä olevista maisemista. Tällä viikolla oon siis ehtinyt hihkua innostuksesta jo monta kertaa. Mut paremmin tuntevat ehkä tietääkin sen sekunnissa nollasta sataan nousevan innostuksen, jonka voin synnyttää pienistä asioista. Onneksenne kuitenkin intoilen täällä muutaman valtionrajan tuolla puolen, joten säästytte pahimmalta edestakaisin hyppimiseltä ja hihkumiselta. Yritän pitää myös huutomerkit tarpeeksi vähän hyvän maun rajan yläpuolella.

Sisustan huonettani... magneetilla?

Ihmettelin tänään kadulla kävellessä mistä kuuluu linnunlaulua. Vastaus: viereisellä ikkunalla olevista linnuista, jotka on häkissä!

Azorit on siis Portugaliin kuuluva autonominen saariryhmä 1500 kilometrin päässä manner-Portugalista Atlantin valtamerellä. Saaria on yhteensä yhdeksän ja me ollaan menossa pääsaarelle São Migueliin. Jos aikaa ja rahaa olis loputtomasti olis tietenkin mahtavaa kiertää kaikki saaret läpi (niin kuin koko maailma ylipäätään), sillä ne on kuulemma kaikki aika erilaisia. Yhden saaren näkeminen oli kuitenkin meille sopiva ratkaisu tässä vaiheessa. Mun suurista portugalin taidoista ei tule olemaan hyötyä juuri sitäkään vähää kuin normaalisti, sillä jopa mannerportugalilaisilla on vaikeuksia ymmärtää Azoreilla, ja erityisesti pääsaarella, puhuttavaa murretta. Englannilla kuitenkin pärjää kuulemma hyvin. Ja toisaalta, jos Mikko on selvinnyt kuukauden Kirgisiassa muutamilla sanoilla venäjää ja kirgiisiä, niin meillä ei pitäis olla hätää. Jos kiinnostaa mikä mua niissä maisemissa oikein lumosi, niin tätä linkkiä klikattuaan useimmat varmaan ymmärtää. Kraaterijärviä, kallioita, vesiputouksia ja kuumia lähteitä. (Vhiiiiiiii!!!) Olkaa hyvät mahdollisesta äkillisestä matkakuumeesta.

Ihana pieni taideteos talonseinässä

Näköalatasanteella aarteenetsintäryhmän kanssa

Tämän viikon riemunaiheet ei lopu tähän. Tänä aamuna huokasin syvään, kun joku itsepintaisesti soitti ovikelloa juuri kun olin tullut suihkusta ja kämppikset vielä nukkui. Ovikellon päässä mua odotti postimies, joka reiluna tyyppinä nauroi mun vastaheränneelle olemukselle päin naamaa kun avasin oven. Syvä huokaus kuitenkin vaihtui nopeasti tyytyväiseen hyrinään, kun sain käteeni paketin ja kirjekuoren. Yllätyskirjeen lähettäjä-kohdassa oli kummitädin tiedot ja yllätyspaketin lähettäjänä rakas poikaystävä. Tuplaonni! Kyllä se vain on niin, että vaikka kaikennäköiset tekniikan tuomat mahdollisuudet helpottaa kommunikaatiota ihan älyttömästi, niin postiluukusta tulleessa iloisessa yllätyksessä on sitä jotakin. Suurista suurin kiitos!

Kiitos kummitäti ja -setä ihanasta kortista ja kauniista sanoista. Hyvää ystävänpäivää teillekin Jyväskylään!

Tänään parin päivän hiljaiselon jälkeen sain raahattua itseni Erasmus-järjestön järjestämään aarteenetsintään. Viisi minuuttia ennen kotoalähtöä satuin huomaamaan, että tapahtuman lähtöpaikka oli vaihdettu kilometrin-parin päähän alkuperäisestä ja lähdin suunnistamaan oikeaan paikkaan. Olin perillä alkamisaikana ja paikalla oli mun lisäksi vain tapahtuman järjestäjät. Puolen tunnin kuluessa paikalle kuitenkin valui kymmenisen ihmistä, joista osa oli tietenkin ollut siellä väärässä paikassa. Syy muutokseen: "huomattiin aamulla, että se paikka oli vähän huono ku tää reitti alkaaki tästä melkein vierestä". :D Ei kommentteja.

"Ai siis minne piti mennä? No istutaan nyt vaikka tässä vähän aikaa."

Viime päivinä on taas satanut melkein koko ajan, mutta meille sattui hyvä tuuri ja saatiin muutamia säteitä aurinkoa sekä useamman tunnin sateeton jakso just kierroksen aikaan. En tuntenut ketään ennestään, mikä oli aika hauskaa. Oon viime aikoina ollut enimmäkseen samojen tyyppien kanssa, jotka on toki tosi mukavia, mutta muutama lisätuttavakin oli kiva saada. Kukaan niistä ei tainnut olla edes samasta yliopistosta mun kanssa. Aartenetsintä oli lopulta enemmän kartta kädessä kävelyä, jutustelua ja hengailua, mutta silti mukava reissu. Kierreltiin tätä kaupungin vanhaa aluetta, jolla itsekin majailen, mutta onnistuin reissulla bongaamaan myös muutaman mulle uuden viihtyisän kadun ja mukavannäköisen ravintolan. Ylipäätään tuolla sokkeloissa on kiva käveleskellä. Aina tuntuu, että löytyy uusia kujia ja portaita.

Kämppis Camila ja meidän kanssa viikon asunut Teresa lähdössä rientoihin. Teresalla on päällä paikallisissa opiskelijarituaaleissa käytettävät vaatteet ja olalla aiheeseen liittyvä viitta.