Historian siipien havinaa Évorassa

Lauantaina mentiin Marlenen, Annan ja Matteon kanssa päiväreissulle Évoraan. Évora on noin 50 000 hengen kaupunki Alentejon alueella eli kaakkoon Lissabonista. Oltiin kuultu kaupungista kehuja ja sen historiallinen keskusta on UNESCO:n maailmanperintöluettelossa, joten mentiin katsomaan miltä se vaikuttaa. Kaupunki oli hyvin... keltavalkoinen. Niin kuin yllä olevassa kuvassakin, suuri osa rakennuksista oli samaan tapaan maalattu keltaisella ja valkoisella eli ne oli aika erityylisiä kuin mitä oon muissa kaupungeissa nähnyt.

Évoran keskusaukiota

Tuomiokirkko

Kirkkoja oli tässäkin kaupungissa vaikka millä mitalla. Pari niistä oli myös osittain maalattu samaan keltavalkoiseen tyyliin. Yläoikealla olevan kuvan kirkontorniin oli haikarapariskunta rakentanut kodin.

Évoran on alun perin perustaneet roomalaiset vuonna 57 ennen ajanlaskun alkua. Kaupungin ympärille rakennettiin silloin muuri, josta on vieläkin joitakin osia jäljellä. Noin 700-luvulla maurilaiset eli muslimit valtasi kaupungin ja hallitsivat sitä 1100-luvulle asti, jolloin Portugali valtasi kaupungin itselleen.

Marlenen takana osa vanhaa kaupungin muuria

 Muistona roomalaisajoista kaupungissa on edelleen jäänteet roomalaistemppelistä. Temppelin yhteyteen on aikojen saatossa väsätty muun muassa Évoran palatsia, inkvision hirttolavaa, teurastamoa, lihakauppaa ja puukauppaa, kunnes 1800-luvulla hoksattiin, että jäänteet voisi oikeastaan olla historiallisesti merkittäviä ja siksi aika arvokkaita.

Toinen vanha ja jännä juttu kaupungissa oli Água de Prata Aqueduct eli Hopeisen veden akvedukti, joka näkyy yllä olevissa kuvissa. Rakennelma koottiin 1500-luvulla kuljettamaan kaupunkiin vettä ja se oli ainakin alun perin yhdeksän kilometriä pitkä. Nykyään kaarten välikoissa on kaikenlaista lähtien autoteistä ja taloista.

Käytiin katsomassa Évoran yliopistoa, joka – yllätys yllätys – on myös keltavalkoinen. Sisäkäytävillä kiertää sinivalkoisia koristetiiliä. Käytiin salaa kurkkimassa myös paria luentosalia ja niissäkin oli samaa tiilikoristelua. Hauskana muistona menneiltä ajoilta saleissa oli säilytetty entiset opettajanpaikat, jotka muistutti aika paljon kirkkojen saarnaustuoleja. Toisaalta opettaja on varmaan ennen ollutkin pappi.

Yliopiston iäkkyydestä huolimatta luentosalien ovissa on käytetty uusinta lukkotekniikkaa

Jos Porton kirkonkellarin katakombit kohtalokkaine kirkkokuoromusiikkeineen oli jokseenkin kuumottavia, niin seuraava kappeli oli sitä myös vähintään samalla mitalla. Kappelin nimi on Capela dos Ossos eli Luukappeli johtuen siitä, että tila oli koristeltu ihmisluilla ja -pääkalloilla. Kappeli rakennutti 1600-luvulla fransiskaanimunkki, joka halusi kannustaa tovereitaan mietiskelyyn ja muistuttaa samalla elämän olevan väliaikaista ja ohikiitävää. Luut kappelia varten kaivettiin kaupungin hautausmaalta.

"Me luut, jotka olemme täällä, odotamme sinun omiasi"

 Monien vanhojen rakennusten ja rakennelmien ohella Évorassa oli ehdottomasti parasta rauhallinen pikkukaupungin tunnelma. Nähtiin useaan otteeseen päivän aikana tuttujen tapaavan keskustassa ja jäävän rupattelemaan kuulumisia kaikessa rauhassa. Turisteja oli jonkin verran nähtävyyksien lähellä, mutta heti kun käveli pari korttelia pois nähtävyysreitiltä, teillä näki korkeintaan pari paikallista vaihtamassa kuulumisia tai yhden kävelyttämässä koiraa. Mukava kaupunki, jonka olennaisimmat paikat ehti hyvin koluta kävellen läpi yhdessä päivässä. Aika harvoin noin pienellä paikkakunnalla on paljon mielenkiintoista nähtävää, mutta Évoran värikkään historian takia se on tuossa kaupungissa hyvinkin mahdollista.

Portugalilaisleidit tykkää hengailla ikkunassa ja tähyillä maailman menoa. Ennen puhelinten aikaa naapuritädit kuulemma myös yleisesti jutteli ja juorusi huudellen ikkunasta toiseen. Sitä näkee vieläkin joskus tapahtuvan.

Isä ja poika juttelemassa vierestä ajaneiden tuttujen kanssa

Ihana portugalilaismummo päivysti ovenkulmalla...

 ...ja meidän tullessa lähemmäs alkoi ihan muuten vaan kertoa takana olevan akveduktin historiasta.

Laukun arvoitus ja neljä syytä mennä Belémiin

Seinämaalaus Portossa

Reissun jälkeen on ollut taas mukava olla kämpillä rauhassa. Coimbran jälkeen täällä on ollut joka päivä 19-22 astetta eli kunnon kevät saapui ihan yllättäen sateiden jälkeen. Viime päivät on kuluneet ulkona, luennoilla ja järjestellen asioita laukun varastamiseen liittyen. Yksi ilta tehtiin myös sushia porukalla. En oo ennen tehnyt sitä, mutta se olikin yllättävän helppoa! Aikaa siinä tietenkin saa kulumaan ja hipsteripisteitä ropisee, mutta se on kuitenkin hauskaa tekemistä yhdessä kavereiden kanssa. Itse tehdessä sushipaloista voi myös tehdä senkokoisia, että ne pystyy syömään kauhistelematta (toisin kuin ravintoloiden jättisushit!).

Vanha ratikka, joka vie mutkin kotiin

Raitiovaunussa on tunnelmaa. Seinät on puiset ja penkit nahkaiset ja punaiset.

Laukun varastaminen näkyi muutaman päivän ajan aika hauskasti arjen joka käänteessä. Esimerkiksi: Olin lähdössä kotoa yliopistolle, mutta huomasin, että mun pitääkin ensin mennä tietokoneelle ja katsoa sen kautta kalenterista aikataulut sekä luentojen huoneet ja kirjoittaa ne paperille. Onnena onnettomuudessa kännykkä oli synkronoinut kalenterin nettiin. Lähtiessä huomasin, että en pääse yksin takaisin kotiin, koska mulla ei ole avaimia. Kämppiksen kanssa piti siis sopia milloin se voi avata mulle oven. Kämppis ei kuitenkaan tiennyt aikatauluistaan, joten lupasin, että soitan sille jossakin vaiheessa. Hetkinen, mutta eihän mulla ole puhelinta... Otan siis paperille ylös kämppiksen numeron ja soitan myöhemmin jonkun kaverin puhelimesta. Ulos lähtiessä alan hakea laukkua mukaan napattavaksi. Mutta eihän mulla ole laukkua! Etsin siis repun komerosta ja heitän rahat sen sisätaskuun, koska lompakkoakaan ei ole. Ulkona paistaa aurinko ja ajattelen laittaa aurinkolasit silmille. Mutta eihän mulla ole niitäkään! Metroasemalla taas joudun menemään lippuautomaatille ja ostamaan lipun, koska kuukausikortti on mennyttä. Ja kaikki tämä yhden pienen laukun takia!

Sitruunapuu

'Pyykit' kuivumassa Coimbrassa

 Lauantaina varastamisen tapahduttua olin muutaman tunnin vuoroin käärmeissäni ja vuoroin kuono maata kohti, mutta illalla jo hoksasin, että eipäs tuo nyt niin vakavaa ole, vaikkei toki hauskaakaan. Voisi olla pahemminkin. Mulla oli onneksi matkavakuutus ja sain jo tiedon, että yhtiö korvaa tappiot ihan hyvin. Rahallisesti en lopulta kärsinyt kovinkaan paljoa, enemmänkin joudun nyt säätämään korttien, puhelimen ja muiden kanssa. Moni ihminen on myös ollut ihan mielettömän ystävällinen ja avulias. Mikko on ostanut mulle Suomesta puhelimen, jonka kaverin kaverin kaveri tuo parin viikon päästä Helsingistä Lissaboniin ja sillä välin käytän vaihtarikaverin ylimääräistä luuria. Taas äiti oli oikeassa, asioilla on tapana järjestyä.

Portugalilaiset miehet seuraamassa jalkapalloa kahvilatilauksen lomassa

Vuffe on vielä toistaiseksi sylikokoa

Tänään kävin ostamalla vakuutusrahoilla uuden laukun, lompakon ja aurinkolasit pöllittyjen tilalle. Laukkuliikkeessä oli maailman ihanin vanha portugalilaispariskunta, jotka oli tosi ystävällisiä ja auttavaisia. Kuultuaan, että multa on varastettu laukku ne oli vielä tuplasti auttavaisempia. Meillä oli yhteisenä kielenä vain portugali, mutta kommunikointi sujui hyvin mun muutamilla lauseilla ja mummon ja papan jutellessa kaikenlaista, josta ymmärsin aina osan. Mun lähtiessä portugalilaismummo vielä suukotti mua molemmille poskille ja toivotti kaikkea hyvää. Tuollaisista ihmisistä jää niin hyvä mieli pitkäksi aikaa!

Padrão dos Descobrimentos eli Monument of Discoveries Belémissä, Lissabonissa

Sitten hieman aiheen viereen ja siitä kauemmas. Yllä olevissa kuvissa on löytöretkien ja keksintöjen muistomerkki Padrão dos Descobrimentos, jota käytiin katsomassa jo kauan aikaa sitten, mutta en oo vielä kirjoittanut siitä mitään. Monumentti on alun perin rakennettu vuonna 1939 Portugalin maailmannäyttelyyn juhlistamaan 1400- ja 1500-luvuille sijoittuvaa tutkimusten aikaa. Tämän jälkeen rakennus hävitettiin, mutta rakennettiin taas uudestaan vuonna 1958. Monumentissa on yhteensä 33 uusien keksintöjen ajalle tärkeää hahmoa, kuten löytäretkeilijöitä, karttureita, kirjailijoita, matemaatikkoja, maalareita ja kolme kuninkaan poikaa. Se sijaitsee Belémissä kuten Bélemin tornikin, josta lisäsin kuvan jo aikaisemmin.

Belémin alue on noin kymmenen kilometrin päässä keskustassa, mutta sinne kannattaa mennä tornin, monumentin, nykytaiteen museon ja Portugalin kuuluisimman leivoksen Pastel de Natan takia. Kermavaniljaleivos on alun perin Belémistä, joten sitä kutsutaan myös Pastel de Belémiksi. Ainakin Lissabonissa leivoksia näkee suunnilleen joka paikassa, muun muassa Alamedan metroasemalla on Pastel de Nata -koju. Juuri Belémiin niitä kannattaa mennä maistamaan Pastéis de Belém -nimiseen leipomoon, josta leivoksia saa tuoreina ja lämpiminä eli järkyttävän hyvinä. Kanelia ja tomusokeria päälle ja nautiskelemaan!

Tuhannen ja kahden yön tarinoita Coimbrasta

 

Lähtöpäivän lähestyessä Portossa aloin miettiä, että miksi menisin suoraan Lissaboniin, jos voin yhtä hyvin pysähtyä matkalla, tutustua kolmanteen kaupunkiin ja mennä illaksi kotiin. Siitäkin huolimatta, että kämppikset oli jo edellisenä päivänä laittaneet viestiä kotona odottavasta yllätyksestä ja kihisin jännityksestä tietää mikä se on. Sain idean lähteä vielä keskiviikkona käymään pienessä yliopistokaupungissa Coimbrassa, joka on yksi pysäkki matkalla Portosta Lissaboniin. Coimbra oli itse asiassa myös kakkosvaihtoehto mun vaihtohaussa. Muu matkaseurue ei innostunut lisäetapista, joten päätin lähteä yksin tutustumaan kaupunkiin.

Junassa ihastelin maisemia ja bongasin muuan muassa viiniviljelmiä radan varrelta.

Kilometrin-parin päässä keskustasta rautatieaseman ympäristössä näytti jo tältä eli kyseessä ei todellakaan ole metropoli.

Hauvaovikello

Junassa aloin miettiä, että oikeastaan olisi sama olla Coimbrassa yksi yö, niin voisi vähän lomailla ja tutustua paikkaan rauhassa. Viiniviljelmien ihailun lomassa löysin netistä hyväksi arvioidun majapaikan NS Hostelin ja sen katuosoitteen. Perillä talsin hostellille ja siellä oli kuin olikin vapaita sänkyjä dormissa. Jätin siis kamat hostellille ja lähdin tutustumaan kaupunkiin.

Näkymät hostellihuoneen ikkunasta: naapurin takapiha

Heti hostellin vieressä oli viihtyisä puisto ja Coimbrassakin oli kauniita vanhoja asuinrakennuksia.

Jo tottuneena kalliokiipijänä vaeltelin Coimbran kumpuisessa maastossa.

Värikäs graffitimuuri kahvilan terassin kyljessä

Olin aikaisemmin kuullut, että Coimbrassa on kukkulan laella Portugalin vanhin yliopistossa. Se on perustettu jo vuonna 1290 ja oli myös yli 300 vuotta maan ainoa yliopisto. Samoin se on tälläkin hetkellä yksi maailman vanhimmista yliopistoista, joka toiminut perustamisestaan lähtien jatkuvasti näihin päiviin saakka. Olin jostain syystä tuon perusteella kuvitellut, että yliopiston täytyy olla vähintään Harry Potterin Tylypahkan veroinen linna ja huikea nähtävyys. Kun pääsin kampusalueelle jouduin kuitenkin hieraisemaan silmiäni ja toteamaan, että itse asiassa Tylypahkan henki oli rakennuksista aika kaukana.

Coimbran yliopiston rakennuksia, lakitieteellinen tiedekunta

Luin nyt myöhemmin, että mistä tämä petos johtui. Selvisi, että yliopisto on ensin ravannut Coimbran ja Lissabonin väliä ja lopulta rakennuksia on uusittu, tuhottu ja tehty lisää. Tällä hetkellä vanhimmat osat on peräisin 1500-luvulta, mutta suurin osa rakennuksista on tehty vasta 1700- ja 1900-luvuilla. Yliopisto on siis instituutiona vanha, mutta rakennukset eivät mikään erikoinen nähtävyys.

Ylhäällä olevan yliopistoaukion laidalta on kuitenkin aika makeat näkymät. Tuossa kelpais syödä lounasevästä!

Kuten kaikissa portugalilaisissa kaupungeissa ja kylissä, kirkoilla on Coimbrassakin iso rooli ja vahva historia kristinuskossa näkyy ympäristössä. Yläpuolella vasemmalla on uusi ja oikealla vanha tuomiokirkko. Alla taas on Mosteiro de Santa Cruz eli Pyhän ristin luostari. 

Huomasitko, että luostarin oikealla puolen olevan ravintolan terassilla näyttää liehuvan Suomen lippu? Uskottava selitys toki olisi, että kansallispantheonin liepeillä nyt vain satutaan fanittamaan Suomea vähän tavallista enemmän, mutta mulla on villi veikkaus vaihtoehto b:stäkin. Kun Portugali perustettiin vuonna 1128, Portugalin lippu oli lähes identtinen nykyisen Suomen lipun kanssa. Ainoana erona on, että suorakulmaisen sijaan Portugalin lippu oli neliönmallinen. Luostari taas on perustettu 1131 ja sinne on haudattu Portugalin kaksi ensimmäistä kuningasta, minkä takia rakennus liittyy vahvasti tuohon ajanjaksoon.

Illalla menin hostellille ja löysin huoneestani pari tosi mukavaa tyyppiä. Toinen oli saksalainen Steffi ja toinen eteläkorealainen Chan, jonka nimi kirjoitetaan vaikka noin. Chan tunnisti mut samantien ISCTE:ltä eli meidän yliopistolta – tottakai Coimbran erään hostellin eräässä huoneessa on joku puolituttu! Mentiin syömään iltapalaa yhdessä ja juteltiin kaikenlaisesta mielenkiintoisesta. Sain esimerkiksi tietää miten Etelä-Koreassa on tavallista, että naiset tekevät kauneusleikkauksia. Erityisen suosittua on muuttaa silmäluomi samanmalliseksi kuin länsimaalaisilla. Chanin mukaan ulkonäköpaineet ja naisten huono itsetunto on valtava sosiaalinen ongelma maassa. Toiseksi Chan oli tosi kiinnostunut tietämään miten meidän kotimaissa suhtaudutaan homoseksuaaleihin, sillä Etelä-Koreassa piirrettä pidetään yleisesti vääränä ja paheksuttavana. Chan oli itse järkyttynyt nähdessään miesparin suutelevan kadulla Portossa. Hilpeämpänä aiheena Steffi taas esitteli videon perinteisestä saksalaisesta tanssista, jossa tanssitaan piirissä hauskan musiikin tahtiin nahkahousut jalassa ja potkitaan toisia persuksille. Monipuolisten keskusteluiden ilta siis.

Coimbran yliopiston kasvitieteellistä puutarhaa

 Torstaiaamuna raahauduin aamupalalle ja löysin Steffin puhumasta parin tyypin kanssa. Steffi oli suunnitellut menevänsä päiväksi Aveiroon, jossa olin itse muutamaa päivää aikaisemmin, ja saksalaiskaverukset Freddy ja Simon taas oli tulleet Coimbraan hengaamaan ilman sen suurempia suunnitelmia. Mun suunnitelmiin kuului pyöriskellä vähän kaupungilla ennen junan lähtöä. Aamiaisen aikana saatiin kuitenkin mestari-idea, että lähdetään kaikki neljä yhdessä seikkailemaan Coimbraan ja katsotaan mitä löytyy.

Aloitettiin päivä menemällä kasvitieteelliseen puutarhaan, joka oli aurinkoinen, vihreä ja rauhallinen. Puutarhassa oli meidän lisäksi vain pari paikallista lukemassa kirjaa.

Sen jälkeen vaelleltiin päättömästi keskustasta poispäin ja satuttiin löytämään näköalatasanne sekä seikkailupolku, jossa oli portugalinkielisiä runonpätkiä kylteissä.

Noin ihana paikka, jota ei oltu merkitty ollenkaan olennaisena nähtävyytenä karttaan!

Kivipenkit väsyneille seikkailijoille

 Meillä oli yhdessä niin hauskaa, että päätin palauttaa kapsäkkini laukkuhuoneesta takaisin dormiin ja jäädä vielä toiseksi yöksi. Illalla pelattiin korttia (taas uusi peli!), juotiin viiniä ja mentiin katsastamaan paikallista baaritarjontaa, joka opiskelijakaupungille tyypillisesti oli oikein hyvä. Hauskana erona Lissabonin baareihin melkein joka baarista kuului portugalinkielistä brasilialaisvaikutteista tanssimusiikkia eikä turisteja näkynyt juurikaan.

 Seuraan liittyi jossakin vaiheessa myös yhdysvaltalainen Chris, joka oli aloittelemassa matkusteluaan ympäri Eurooppaa.

Aamulla oltiin taas yhdessä aamupalalla ja naureskeltiin illan tapahtumille. Freddy ja Simon jatkoivat reissaamistaan vuokra-autolla ja ottivat Steffin kyytiin heittääkseen tämän matkalla Óbidosin kaupunkiin. Madridiin aikonut Chris löysi myös itsensä autosta eikä tarina kerro, missä kaverit nyt seikkailevat. Ne pyysi muakin mukaan, mutta mulla oli olo, että kaikesta hauskanpidosta huolimatta kaipasin jo vähän omaa rauhaa sosiaalisen viikon jäljiltä. Joskus juhlista jää parhaat muistot, kun ne jättää kaikista hauskimpaan aikaan ja tuo oli juuri sellainen tilanne.

Kotimatkalla junassa sain taas ihastella maisemia ja radan varrella olevia pieniä kyliä vehreyden keskellä. Hauskana yksityiskohtana junan näytössä näytettiin luontodokumenttia Suomesta tutun VR:n mainosvideon sijaan.

...ja se kämppisten lupaama yllätys. Kun avasin oven, olohuoneesta mua tuijotti nappisilmillään kahden kuukauden ikäinen irlanninsetteri, jonka Camila oli saanut syntymäpäivälahjaksi. Nyt meillä on siis taloudessa kolme naista, kissa ja koira!! Vuffen nimi on Strauss saksalaisen säveltäjän mukaan. Kerrottuani tämän saksalaisille kavereille ne räjähti nauruun ja sanoi, että jokainen saksalainen miettii nimen kuultuaan strutsia eikä säveltäjää. Nimi siis osoittautui oikein taidetta huokuvaksi valinnaksi.

Viime päivät on sujuneet seuraillessa Marcion ja Straussin orastavaa ystävyyttä. Ollaan jo suunniteltu molemmille elukoille omat tunnusmusiikitkin. Marcion vihaista pälyilyä ja hiljaista hiippailua kuvastaa Hyvät, pahat ja rumat -leffasta tuttu kojootinulvontamusiikki, kun taas vihaviestejä ymmärtämätön hölmö pentu temmeltää samaan aikaan sirkusmusiikin tahtiin.