Portugalin yllättävin alue matkalla Óbidosiin

Muutama viikko sitten iltaa istuessa tuli puheeksi, että juuri tapaamani kreikkalainen tyttö Juli rakastaa suklaata. Ja siitä se sitten lähti. Intouduin kertomaan suklaafestivaaleista, jotka järjestetään vuosittain keskiaikaistyylisessä pikkukaupungissa Óbidosissa, jonne olen halunnut mennä siitä asti kuin siitä kuulin. Kohta oltiinkin jo suunnittelemassa miten päästään sinne, ja satumaisella tuurilla toinen juuri tapaamani tyyppi Flo vierestä sanoo, että tuli Lissaboniin Itävallasta omalla autollaan. Tänään hullu ajatus sai siivet ja löydettiin itsemme Óbidosin suklaafestivaaleilta. Siitä kerron kuitenkin vasta seuraavassa päivityksessä, sillä jo matka kaupunkiin vaatii oman tekstinsä.

Meillä oli alun perin suunnitelmissa kerätä matkalle mukaan autoon mahtuvat kuusi henkeä, mutta tilanteet muuttui ja lopulta meillä oli mukana vielä yksi vuokra-autollinen kreikkalaisiakin. Suklaafestivaalien ja Óbidosin lisäksi kolmas asia, josta olin jossakin välissä ehtinyt innostua, on ehkä tähän asti yllättävin kuulemani nähtävyys Portugalissa. Kymmenen minuutin automatkan päässä pienestä Óbidosista eli noin-arviolta keskellä ei mitään on buddhalainen puutarha Buddha Eden Jardim da Paz eli Rauhan puutarha. Enkä nyt puhu mistään kymmenen metriä kertaa kymmenen metrin kokoisesta ruohopläntistä, jossa on yksi patsas, vaan alueesta, jota kierrettiin tunti. Sekin oli lopulta aika nopea kierros.

Jos jotakin noin hämmentävää löytyy umpikatolisesta Portugalista, niin pitäähän sitä mennä katsomaan. Ja mehän mentiin.

Keskellä 21 metriä korkea buddhapatsas

Meillä oli aluksi vähän ongelmia löytää perille, koska puistolla ei ollut osoitetta. Parkkeerattiin lähikylässä autot vähäksi aikaa tienlaitaan, jotta saataisiin pysähtynyttä ihmettelemisaikaa. Noin viisitoista sekuntia myöhemmin meidän viereen kärräsi auto, josta nousi portugalilainen mies, joka kysyi saksaksi etsitäänkö jotakin. Mies oli ilmeisesti nähnyt rekkarista mistäpäin auto on ja halusi auttaa ja samalla päästä käyttämään saksantaitojaan. Ensin tyyppi selitti pari eri versiota siitä miten puistoon pääsee, mutta lopulta totesi, että se on muutaman kilometrin päässä ja että ajakaa vain perässä. Uskomatonta ystävällisyyttä! Siinä sitten ajettiin elefanttijonona kärsät hännissä kiinni puiston laidalle ja mies vaikutti tyytyväinen, kun sai auttaa turreraukkoja hädässä. Puhumattakaan meidän tyytyväisyydestä!

Puistossa oli jopa oma kulkupeli patsaiden bongailua varten. Itse kuitenkin käveltiin mieluummin.

 Puistossa oli paljon erityyppisiä patsaita, mutta ei harmi kyllä löydetty mitään tietoa patsaiden merkityksistä tai esimerkiksi siitä miksi puisto on ylipäätään olemassa juuri keskellä Portugalia. Laosissa suurimman osan elämästään asunut Evi sanoi, että suurin osa patsaista oli aika erityyppisiä kuin mitä Laosin (ja ilmeisesti myös Thaimaan) buddhalaisuudelle on tyypillistä. Laosissa buddhapatsaat katsoo usein tyynesti alaspäin ja näyttää alla olevan kuvan tyyppisiltä.

Evi arveli puistolla olevan enemmän kiinalaisen buddhalaisuuden vaikutteita, mutta ei toisaalta tiennyt asiasta sen tarkemmin. Kiinalaisessa buddhalaisuudessa on tyypillisempiä esimerkiksi tukevat nauravat buddhat, jotka Evin mukaan symboloivat iloa. Puistossa oli tosin monennäköistä patsasta ja osa oli aika kiukkuisenkin näköisiä.

Luin nyt myöhemmin puiston kotisivuilta mikä tuo puistojuttu oikein on. Joku José Berardo on ilmeisesti tulistunut, kun Taliban-hallinto on tuhonnut joitakin tiettyjä Afganistanin buddhapatsaita, jotka on katsottu arvokkaaksi maailmanperinnöksi. Vuonna 2001 kaveri päätti tuhottujen patsaiden kunniaksi rakentaa buddhalaisen puiston, jonka tarkoituksena on tarjota mahdollisuutta meditaatioon, lepäämiseen ja onnellisuuteen löytämiseen kaikille ihmisille uskontoon, etnisyyteen ja kansallisuuteen tai muihin seikkoihin katsomatta. Siitä miksi paikka on juuri siellä missä se on, ei sanota mitään. Tyypin nimi on ainakin portugalilainen, mikä varmaan selittää maavalintaa. Toisaalta, keskellä ei mitään pitäisi ainakin olla rauhallista.

Alla mukaelma terrakotta-armeijasta, jonka alkuperäinen 8000 sotilaan versio löydettiin Kiinasta kaivauksissa 1974. Alkuperäiset sotilaat on ilmeisesti rakennettu vartioimaan Kiinan ensimmäisen keisarin hautaa noin 200 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Evi myös kertoi, että patsaisiin liittyy legenda, jonka mukaan jonkin uhkatessa hautaa sotilaat heräisivät henkiin taistelemaan. Portugalin terrakotta-armeija on jostakin syystä oranssinpunertava, vaikka alkuperäiset sotilaat ovat valkoisia.

Puiston keskellä olevassa lammessa oli oransseja kaloja, jotka jostakin syystä viihtyivät kaikki samassa ryppäässä sillan vieressä. Kalaparven keskelle uiskenteli myös pari hanhea, joten luontoelämys oli taattu. Vähän aikaa mietittiin kumpi syö kumman, sillä kalat oli aika hurjan oloisia, mutta lintu- ja kalavahingoilta vältyttiin. Jonkun repusta löytyi sen sijaan leipäpala, jonka murusista käytiin lammessa kovaa taistoa.

Osa meistä tykkäsi puistosta, mutta osa piti sitä vähän liian outona ja hämmentävänä eikä juurikaan innostunut näkemästään. Musta se oli myös hämmentävä ja siksi tosi mielenkiintoinen. Ainoa miinus oli, että puistossa oli aina välillä epämääräisiä multakasoja ja laudanpätkiä siellä täällä, mikä vähän verotti tyyntä tunnelmaa. Ehkä siellä on jokin projekti kesken. Joka tapauksessa hauska kokemus. Enpä ole ennen käynyt buddhalaisella puutarhassa!

Puiston laidalla oli jostakin syystä viinibaari ja -kauppa, jossa päästiin maistelemaan jotakin palkintoviiniä. Hyvä poistumisreitin valinta siis.

Lopuksi pidettiin vielä lyhyt evästauko auton perällä ennen matkan jatkamista.

Seuraavassa päivityksessä kerron ajasta itse Óbidosissa. Suklaavaroitus annettu!

Fadoa, kirsikkalikööriä ja vanhoja tuttuja

Torstaina käytiin vaihtarikaveri Annan kanssa kuuntelemassa fadoa eli portugalin kansallismusiikkia. Mentiin kiertelemään kymmenen aikaan Alfaman alueelle, jossa on paljon fadobaareja ja -ravintoloita, ja löydettiinkin helposti sopivan oloinen paikka ovelta kuuluvan musiikin perusteella. Lauluun tuli sopivasti tauko, joten tarjoilija päästi meidät sisään. Paikka oli aika kotikutoisen oloinen, mutta viihtyisä. Pienen pubin keskellä oli yksi laulaja ja kaksi kitaramiestä, jotka soittivat aina muutaman kappaleen, jonka jälkeen pitivät tauon ja vaihtoivat laulajaa. Laulajat ei olleet järisyttävän hyviä ja esiintyminenkään ei ollut erityisen valovoimaista, mutta ilta oli siitä huolimatta viihdyttävä. Tuntui kuin olisi ollut jonkun kotijuhlissa. Toisaalta fadoon kuuluva kaihoisuus ja melankolisuus ei ehkä välittynyt samalla tavalla kuin parhaissa esityksissä, joten ensi kerralla olisi mukava kuulla ja kokea myös sitä puolta.

Perjantaina taas hauskana yllätyksenä mulle soitti toisen Annan vanhemmat Tuula ja Markku, jotka oli Tuulan siskon Tuijan ja siskonmiehen Pasin kanssa reissun päällä Lissabonissa. Satuin sopivasti olemaan kotosalla, joten mentiin jonkin ajan päästä yhdessä kahville. Oli tosi mukava nähdä pitkästä aikaa! Seitsemänvuotiaasta Annan takapihalla temmeltäneenä ollaan vanhoja tuttuja, mutta viime vuosina näkemiset on jääneet vähemmälle, kun en enää asu Oulussa eikä Annakaan siellä aivan kotikulmillaan. Kahvilassa maisteltiin kahvien lisäksi lissabonilaista makeankirpeää kirsikkaliköörierikoisuutta eli ginjaa tai ginjinhaa, joka perinteisesti juodaan suklaakupista. Kerran mulle neuvoi yksi liköörikojun pitäjä, että pieni kuppi kuuluu ensin juoda puolilleen, jonka jälkeen kuppi loppuine likööreineen laitetaan kokonaisena suuhun ja jyrsitään menemään. Alla olevan kuvan ottoa ennen olen näköjään tehnyt radikaalin etikettivirheen ensikertalaisena.



Viikon hauskuutuksena kämppis Inês lähti pohjoiseen kotikulmilleen ja jätti mulle ja Camilalle kolmikielisen lapun:

"Tytöt, meni pohjoiseen. Jätin joitakin keitetyt pihvejä. Syö! Hyvää houtla minun vauva Márcio. Laittaa hänelle roukaa ja hänellä on vielä hiekkaa. Pallaan lauantaina tai sunnuntaina. Ole hyvä ja älä tee tyhmyyksiä. Varokaa Márcio.

Inês"

Pyöräretki Cascaisissa

Tiistaina Tobilla ja Evillä oli vapaapäivä ja mulla luento vasta kuudelta, joten päätettiin lähteä yhdessä käymään Cascaissa eli naapurikaupungissa. (Tulevat Cascaisin kuningattaret, nyt tarkkana!) Kävin jo kerran aikaisemmin alueella ja kirjoitinkin reissusta ja kaupungista jotain helmikuussa. Viimeksi jäätiin kavereiden kanssa ilman kaupunkipyöriä, mutta tällä kertaa tuuri oli suotuisampi ja saatiin juuri ja juuri meille kolmelle pyörät lainaan, kun joku sopivasti palautti saaliinsa. Oli mahtavaa päästä pitkästä aikaa rullailemaan teitä pitkin!

Hei taas Cascais, veneet, lokit ja muut tirpat!

 Keskustan hiekkarannalla joku oli tehnyt hiekkalinnataidetta. Tulos oli melkein yhtä hieno ku mitä tein itse lapsena.

Mentiin myös katsomaan Boca do Infernon luonnonkalliomuodostelmaa, jossa meri oli tällä kertaa tyyni eikä ollenkaan tyrskyisä. Näkymät oli kuitenkin vaikuttavat ja meri näytti tosi siniseltä.

Kalastajat Boca do Infernon laidalla

Kalliolla oli myös pieni lammikko, jossa lojui aneemisen näköisiä meritähtiä likaisessa vedessä. En tiedä miten meritähdet on tuohon metri kertaa metrin kokoiseen lätäkköön päätyneet, mutta siihen on varmasti syynsä. Hauskannäköisiä vekkuleita joka tapauksessa.

Pyöräiltiin pidemmälle rannikkoa pitkin, kunnnes bongattiin sopiva kieleke eväspaikaksi. Satuttiin löytämään tosi rauhallinen spotti, jossa oli mukavat näköalat ja aallot loiskui rauhallisesti kivikkoa vasten.

 Tauon jälkeen jatkettiin taas matkaa rannikkoa pitkin ja ihailtiin tienvierustalla olevaa karuhkoa luontoa.

Keskelle luontomaisemia joku oli keksinyt maalata linnun.

...ja joku toinen pystyttää pyhimyksen kuvan.

 Jossakin kohtaa tuuli yltyi melkein tyynestä tosi voimakkaaksi. Taisteltiin jonkin aikaa vastatuuleen, mutta lopulta kylmä ajoi porsaita kotiinpäin eli käännyttiin takaisin. Siinä kohtaa tasaisella tiellä ei enää tarvinnutkaan polkea, vaan rullailtiin varmaan parisen kilometriä tuulivoimalla eteenpäin.

Matkalla pysähdyttiin vielä ihailemaan kivikkomaisemia ja tuulen mukaansa sieppaamia aaltoja.

Lähempänä Cascaisin keskustaa testattiin myös kuntolaitepuistoa, jossa oli mitä mielenkiintoisempia ja ruostuneempia laitteita. Puisto oli ihan meren vieressä, joten näkymät kuntoiluun on ainakin kohdillaan.

Näytin myös Tobille ja Eville viime kerrasta innoissani satupuiston enkä tainnut olla ainoa, joka ihastui siihen.

Kaiken kaikkiaan tosi rentouttava päivä ja pieniä tuuli-ilmiöitä lukuun ottamatta sääkin osui oikein hyvin kohdilleen. Myös seura oli mitä parhainta. Pienestä koostaan huolimatta Cascaisin lähialueilla tuntuu olevan paljon nähtävää ja menen sinne mielellään vielä uudestaan ja uudestaankin. Molemmat lähikaupungit Cascais ja Sintra (josta olen kirjoittanut täällä ja vähän myös täällä) on ehdottomia kohteita Lissaboniin useammaksi päiväksi matkaileville. Molempiin pääsee sukkelasti lähijunalla, joita kulkee tiheään tahtiin.

Muuten, vinkkejä pyörännälkäisille: Paras ratkaisu olisi mennä yhdeksän aikaan saalistamaan pyöräapajille. Toukokuusta eteenpäin eli kesäkaudella aamutoimien pitää olla jopa vielä kärppämäisempiä, koska putiikki aukeaa jo kahdeksalta. Toisaalta kaupungissa on yksi tai kaksi muutakin pyörälainaamoa, joissa hyvällä tuurilla ei ole ihan niin suuri menekki kuin aseman viereisessä. Niihin on kuitenkin jonkun verran matkaa ja turistikaudella kaukalot on varmasti sielläkin nopeasti tyhjinä. Nyt talvikaudella pyörän saa pitää neljään asti ja kesäkaudella aika taisi olla tunnin tai pari pidempään. Tärkeää on muistaa ottaa henkkarit mukaan ja muistaa asuinosoitteensa Portugalissa, jotta menopelin saa matkaansa. (Hotelliosoite kelvannee)

Uskonnosta Portugalissa

Oon jo jonkin aikaa ajatellut, että voisin kirjoittaa tänne jotain mitä tällä hetkellä tiedän uskonnosta täälläpäin, sillä se on iso osa paikallista kulttuuria, historiaa ja yhteiskunnan perustaa. En oo toki mikään suuri asiantuntija niin kuin en millään muullakaan saralla Portugalin suhteen, mutta tässä vähän jotain mitä siitä olen kuullut. Etsin myös mun kuvapankista aiheeseen sopivaa rekvisiittaa.

São Franciscon kirkon seinustaa Évorasta

Aluksi vähän osviittaa perusspekseistä: Kaikkien tiedonlähteiden äiti Wikipedia kertoo, että 81 prosenttia portugalilaisista on roomalaiskatolisia. Muita uskontokuntia maassa on vähän, 3.3 prosenttia muita kristittyjä ja vain 0,6 prosenttia muita uskontoja. 6,8 prosenttia ilmoittaa, ettei ole uskonnollisia ja 8,3 prosenttia ei kommentoi kysymykseen. (2011) Toisen tutkimuksen mukaan 79,5 prosenttia taas kokee itsensä katolisiksi ja 18 prosenttia osallistuu säännöllisesti messuihin. (2012) Vuonna 2001 katolisiksi koki itsensä 86,9 prosenttia. Uskonnottomiksi itsensä koki 8,2 prosenttia vuonna 2001, kun taas kymmenen vuotta myöhemmin luku oli noussut 14,2 prosenttiin. Uskonnottomien (tai ainakin sellaisiksi itsensä raportoivien) määrä on siis ollut viime aikoina kasvussa.

Kirkko Graçan näköalatasanteen kupeessa Lissabonissa

Portugalissa kristinusko näkyy ympäristössä enemmän kuin Suomessa. Kirkkoja ja uskontoon liittyviä patsaita on paljon ja esimerkiksi uskonnollisia kadunnimiä näkee jonkin verran. Suuriin, koristeellisiin ja kullattuihin kirkkoihin on uponnut kolikko jos toinenkin aikana, jona Portugali oli yksi mahtivaltioista. Nykyään rahakirstu lienee pienempi, mikä luultavasti tarkoittaa myös ongelmia kirkkojen kunnon ylläpidossa. Toisaalta en asiasta tiedä enempää kuin muutaman kirkon pakollisten tai vapaaehtoisten pääsymaksujen verran.

Kirkko Aveirossa

Portugalin pitkän historian aikana uskonnolla on ehtinyt olla suuri vaikutus kaikkeen yhteiskunnassa – esimerkiksi arvoihin, maailmankatsomukseen, koulutusjärjestelmään ja yhteiskuntarakenteeseen. Kirkko ja valtio erotettiin toisistaan virallisesti noin sata vuotta sitten. Vuonna 1940 taas allekirjoitettiin konkordaatti uskonnonvapaudesta ja perustuslakiin vapaus otettiin mukaan vuonna 1976, diktatuurin päättymisen jälkeen. Diktatuurin aikana (1932-68) pääministeri Salazar korosti uskonnollisia arvoja ja häntä kuvattiin propagandassa jopa "'messiaaksi', jonka Fátiman neitsyt on luvannut tulevan pelastamaan Portugalin". Kuten joka puolella maailmaa, myös Portugalissa uskonnon nimissä on tehty paljon niin hyvää kuin pahaakin.

Tällä hetkellä Portugalissa on sallittua ottaa avioero sekä tehdä abortti erikseen selittämättä päätöstä mitenkään. Myös samaa sukupuolta olevat voivat mennä naimisiin, mutta eivät kirkossa. Löyhä aborttilaki tosin tuli voimaan vasta vuonna 2007. Sitä ennen säädökset abortin tekemiseen olivat tiukkoja ja abortti sai liittyä vain tilanteisiin, joissa sen tekemättä jättäminen oli uhka äidin terveydelle, raskaus johtui seksuaalirikoksesta tai sikiö oli hengenvaarallisen epämuodostunut. Edelleen on kuitenkin lääkäreitä, jotka uskonnolliseen vakaumukseen perustuen kieltäytyvät abortin tekemisestä. Portugalin linja vaikuttaa joka tapauksessa olevan tällä hetkellä suhteellisen liberaali kysymyksissä, joista usein uskontoon ja moraaliin liittyen keskustellaan.

Kirkko Portossa. Huomaa seinillä olevat siniset koristetiilet.

Sen perusteella mitä olen kuullut, lukenut ja jutellut, vanhemmat ihmiset on usein vahvasti uskonnollisia. Keski-ikäiset taas vähemmän ja sitä nuoremmat vielä vähemmän. Juttelin muutaman portugalilaisen kanssa ja kaikki antoivat esimerkkejä isovanhemmistaan, jotka kävivät säännöllisesti kirkossa ja osa esimerkiksi piti Portugalin huonoa taloudellista tilannetta Jumalan rankaisuna. Kirkoissa vieraillessa myös näkee paljon erityisesti vanhempia ihmisiä rukoilemassa ja sytyttämässä kynttilöitä.

Kirkko Portossa

Pyhimyspatsas yhdessä Évoran kirkoista

Koska valtauskonto on  roomalaiskatolisuus, pyhimykset ovat siinä suuressa osassa. Pyhimysten kuvia kaupataan katukojuissa ja muun muassa ihan Lissabonin keskustassa näkee kauppoja, joissa myydään pelkästään uskonnollisia patsaita, maalauksia ja muuta aiheeseen liittyvää. Portugalissa on myös ainakin yksi suosittu pyhiinvaelluskohde, pieni Fátiman kaupunki, koska Neitsyt Marian sanotaan ilmestyneen siellä kolmelle lapselle noin sata vuotta sitten. Sinne vaeltaa vuosittain satoja tuhansia ihmisiä.

Pyhimyspatsas Graçan toisella näköalatasanteella

Kaupungeilla on myös omia juhlapäiviä kaupungin oman pyhimyksen kunnioittamiseksi. Lissabonin pyhimys on Santo António, jonka juhlaa vietetään 13. kesäkuuta. Samaan aikaan vietetään suosittua kolmipäiväistä sardiinijuhlaa, jossa enemmän tai vähemmän näkyy uskonnollisen juhlan tausta. Juhlapäivä on massa-avioliittojen aikaa ja niille on oma nimikin, Pyhän Antónion häät. Santo Antónion kirkossa vihkitään joka kesäkuun 13. päivä lukemattomia pareja. Kirkkoon liittyy myös juhlapäivän traditio, jossa ihmiset kirjoittavat rukouksia ja kiinnittävät ne pyhimyksen kuvan kehykseen leipäpalasen kanssa. Traditio liittyy naiseen, jonka lupasi antaa köyhille vehnää lapsensa painon verran, koska hän ajatteli pyhän Antónion herättäneen henkiin hukkuneen lapsen. Minkä verran uskonto käytännössä näkyy sardiinijuhlassa, jää nähtäväksi kesäkuussa.

Patsas, jota ihmeteltiin Annan kanssa tammikuussa. Annan ottama kuva.

Patsaan alla on kylttejä, joissa lukee tekstejä kuten "Obrigado Dr. Sousa Martins" eli "Kiitos tohtori Sousa Martins"

Luin vasta nyt tarkemmin kuka yllä olevan patsaan Dr. Sousa Martins on ja selvisi, että hän on 1800-luvun lopulla elänyt lääkäri, joka auttoi köyhiä. Lääkärin työ oli täysin maallisella pohjalla, mutta hänellä uskottiin silti olevan parantavia voimia. Jotkut uskovat edelleen Sousa Martinsin voivan vaikuttaa paranemisiin, mutta katolinen kirkko ei kuitenkaan koskaan ole tunnustanut hänen kunnioittamistaan. Patsas sijaitsee yhden Lissabonin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan vieressä. Kun Annan kanssa katseltiin patsasta, sen luona kävi vanhempi rouva, joka teki ristinmerkkiä, rukoili ja toi jotakin patsaan luokse.

Yllä olevassa kuvassa oleva monumentti on nimeltään Cristo Rei eli Kristus Kuningas. Se sijaitsee Lissabonista katsottuna joen toisella puolen ja näkyy sinne hyvin, sillä koko laitos on yhteensä lähes 80 metriä korkea. Patsaan kasvot katsovat kohti Lissabonia ja sen jalkojen juurelle pääsee myös kiipeämään portaita pitkin. Näkymät on kuulemma aika hyvät. Samantyyppinen patsas nimeltään Cristo Redentor eli Kristus Pelastaja on myös Brasilian Rio Janeirossa ja inspiraatio Portugalin patsaaseen on saatukin alun perin juuri siitä. Luvan monumentin rakentamiseen antoi diktaattori Salazar 1959. Knoppitietona Scandinavian Music Groupin kappaleessa Lissabon lauletaan, että "Verhojen toisella puolella / Jeesus levittää kätensä maan ylle / Menemme katsomaan sitä myöhemmin". Kappaleessa luultavasti viitataan tähän monumenttiin.

Kirkko Portossa

Tässä siis jotain mitä olen tähän mennessä uskonnosta Portugalissa pistänyt merkille. Tarkkailu jatkukoon.

Aurinkomatkoilla naapuripitäjässä

Sunnuntain ohjelma: vuoden ensimmäinen biitsipäivä bikineissä. Pilvenhattaratutka huusi nollaa ja aurinkorasva räiskyi. Mikä sadekausi?