Portugalin yllättävin alue matkalla Óbidosiin

Muutama viikko sitten iltaa istuessa tuli puheeksi, että juuri tapaamani kreikkalainen tyttö Juli rakastaa suklaata. Ja siitä se sitten lähti. Intouduin kertomaan suklaafestivaaleista, jotka järjestetään vuosittain keskiaikaistyylisessä pikkukaupungissa Óbidosissa, jonne olen halunnut mennä siitä asti kuin siitä kuulin. Kohta oltiinkin jo suunnittelemassa miten päästään sinne, ja satumaisella tuurilla toinen juuri tapaamani tyyppi Flo vierestä sanoo, että tuli Lissaboniin Itävallasta omalla autollaan. Tänään hullu ajatus sai siivet ja löydettiin itsemme Óbidosin suklaafestivaaleilta. Siitä kerron kuitenkin vasta seuraavassa päivityksessä, sillä jo matka kaupunkiin vaatii oman tekstinsä.

Meillä oli alun perin suunnitelmissa kerätä matkalle mukaan autoon mahtuvat kuusi henkeä, mutta tilanteet muuttui ja lopulta meillä oli mukana vielä yksi vuokra-autollinen kreikkalaisiakin. Suklaafestivaalien ja Óbidosin lisäksi kolmas asia, josta olin jossakin välissä ehtinyt innostua, on ehkä tähän asti yllättävin kuulemani nähtävyys Portugalissa. Kymmenen minuutin automatkan päässä pienestä Óbidosista eli noin-arviolta keskellä ei mitään on buddhalainen puutarha Buddha Eden Jardim da Paz eli Rauhan puutarha. Enkä nyt puhu mistään kymmenen metriä kertaa kymmenen metrin kokoisesta ruohopläntistä, jossa on yksi patsas, vaan alueesta, jota kierrettiin tunti. Sekin oli lopulta aika nopea kierros.

Jos jotakin noin hämmentävää löytyy umpikatolisesta Portugalista, niin pitäähän sitä mennä katsomaan. Ja mehän mentiin.

Keskellä 21 metriä korkea buddhapatsas

Meillä oli aluksi vähän ongelmia löytää perille, koska puistolla ei ollut osoitetta. Parkkeerattiin lähikylässä autot vähäksi aikaa tienlaitaan, jotta saataisiin pysähtynyttä ihmettelemisaikaa. Noin viisitoista sekuntia myöhemmin meidän viereen kärräsi auto, josta nousi portugalilainen mies, joka kysyi saksaksi etsitäänkö jotakin. Mies oli ilmeisesti nähnyt rekkarista mistäpäin auto on ja halusi auttaa ja samalla päästä käyttämään saksantaitojaan. Ensin tyyppi selitti pari eri versiota siitä miten puistoon pääsee, mutta lopulta totesi, että se on muutaman kilometrin päässä ja että ajakaa vain perässä. Uskomatonta ystävällisyyttä! Siinä sitten ajettiin elefanttijonona kärsät hännissä kiinni puiston laidalle ja mies vaikutti tyytyväinen, kun sai auttaa turreraukkoja hädässä. Puhumattakaan meidän tyytyväisyydestä!

Puistossa oli jopa oma kulkupeli patsaiden bongailua varten. Itse kuitenkin käveltiin mieluummin.

 Puistossa oli paljon erityyppisiä patsaita, mutta ei harmi kyllä löydetty mitään tietoa patsaiden merkityksistä tai esimerkiksi siitä miksi puisto on ylipäätään olemassa juuri keskellä Portugalia. Laosissa suurimman osan elämästään asunut Evi sanoi, että suurin osa patsaista oli aika erityyppisiä kuin mitä Laosin (ja ilmeisesti myös Thaimaan) buddhalaisuudelle on tyypillistä. Laosissa buddhapatsaat katsoo usein tyynesti alaspäin ja näyttää alla olevan kuvan tyyppisiltä.

Evi arveli puistolla olevan enemmän kiinalaisen buddhalaisuuden vaikutteita, mutta ei toisaalta tiennyt asiasta sen tarkemmin. Kiinalaisessa buddhalaisuudessa on tyypillisempiä esimerkiksi tukevat nauravat buddhat, jotka Evin mukaan symboloivat iloa. Puistossa oli tosin monennäköistä patsasta ja osa oli aika kiukkuisenkin näköisiä.

Luin nyt myöhemmin puiston kotisivuilta mikä tuo puistojuttu oikein on. Joku José Berardo on ilmeisesti tulistunut, kun Taliban-hallinto on tuhonnut joitakin tiettyjä Afganistanin buddhapatsaita, jotka on katsottu arvokkaaksi maailmanperinnöksi. Vuonna 2001 kaveri päätti tuhottujen patsaiden kunniaksi rakentaa buddhalaisen puiston, jonka tarkoituksena on tarjota mahdollisuutta meditaatioon, lepäämiseen ja onnellisuuteen löytämiseen kaikille ihmisille uskontoon, etnisyyteen ja kansallisuuteen tai muihin seikkoihin katsomatta. Siitä miksi paikka on juuri siellä missä se on, ei sanota mitään. Tyypin nimi on ainakin portugalilainen, mikä varmaan selittää maavalintaa. Toisaalta, keskellä ei mitään pitäisi ainakin olla rauhallista.

Alla mukaelma terrakotta-armeijasta, jonka alkuperäinen 8000 sotilaan versio löydettiin Kiinasta kaivauksissa 1974. Alkuperäiset sotilaat on ilmeisesti rakennettu vartioimaan Kiinan ensimmäisen keisarin hautaa noin 200 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Evi myös kertoi, että patsaisiin liittyy legenda, jonka mukaan jonkin uhkatessa hautaa sotilaat heräisivät henkiin taistelemaan. Portugalin terrakotta-armeija on jostakin syystä oranssinpunertava, vaikka alkuperäiset sotilaat ovat valkoisia.

Puiston keskellä olevassa lammessa oli oransseja kaloja, jotka jostakin syystä viihtyivät kaikki samassa ryppäässä sillan vieressä. Kalaparven keskelle uiskenteli myös pari hanhea, joten luontoelämys oli taattu. Vähän aikaa mietittiin kumpi syö kumman, sillä kalat oli aika hurjan oloisia, mutta lintu- ja kalavahingoilta vältyttiin. Jonkun repusta löytyi sen sijaan leipäpala, jonka murusista käytiin lammessa kovaa taistoa.

Osa meistä tykkäsi puistosta, mutta osa piti sitä vähän liian outona ja hämmentävänä eikä juurikaan innostunut näkemästään. Musta se oli myös hämmentävä ja siksi tosi mielenkiintoinen. Ainoa miinus oli, että puistossa oli aina välillä epämääräisiä multakasoja ja laudanpätkiä siellä täällä, mikä vähän verotti tyyntä tunnelmaa. Ehkä siellä on jokin projekti kesken. Joka tapauksessa hauska kokemus. Enpä ole ennen käynyt buddhalaisella puutarhassa!

Puiston laidalla oli jostakin syystä viinibaari ja -kauppa, jossa päästiin maistelemaan jotakin palkintoviiniä. Hyvä poistumisreitin valinta siis.

Lopuksi pidettiin vielä lyhyt evästauko auton perällä ennen matkan jatkamista.

Seuraavassa päivityksessä kerron ajasta itse Óbidosissa. Suklaavaroitus annettu!

Fadoa, kirsikkalikööriä ja vanhoja tuttuja

Torstaina käytiin vaihtarikaveri Annan kanssa kuuntelemassa fadoa eli portugalin kansallismusiikkia. Mentiin kiertelemään kymmenen aikaan Alfaman alueelle, jossa on paljon fadobaareja ja -ravintoloita, ja löydettiinkin helposti sopivan oloinen paikka ovelta kuuluvan musiikin perusteella. Lauluun tuli sopivasti tauko, joten tarjoilija päästi meidät sisään. Paikka oli aika kotikutoisen oloinen, mutta viihtyisä. Pienen pubin keskellä oli yksi laulaja ja kaksi kitaramiestä, jotka soittivat aina muutaman kappaleen, jonka jälkeen pitivät tauon ja vaihtoivat laulajaa. Laulajat ei olleet järisyttävän hyviä ja esiintyminenkään ei ollut erityisen valovoimaista, mutta ilta oli siitä huolimatta viihdyttävä. Tuntui kuin olisi ollut jonkun kotijuhlissa. Toisaalta fadoon kuuluva kaihoisuus ja melankolisuus ei ehkä välittynyt samalla tavalla kuin parhaissa esityksissä, joten ensi kerralla olisi mukava kuulla ja kokea myös sitä puolta.

Perjantaina taas hauskana yllätyksenä mulle soitti toisen Annan vanhemmat Tuula ja Markku, jotka oli Tuulan siskon Tuijan ja siskonmiehen Pasin kanssa reissun päällä Lissabonissa. Satuin sopivasti olemaan kotosalla, joten mentiin jonkin ajan päästä yhdessä kahville. Oli tosi mukava nähdä pitkästä aikaa! Seitsemänvuotiaasta Annan takapihalla temmeltäneenä ollaan vanhoja tuttuja, mutta viime vuosina näkemiset on jääneet vähemmälle, kun en enää asu Oulussa eikä Annakaan siellä aivan kotikulmillaan. Kahvilassa maisteltiin kahvien lisäksi lissabonilaista makeankirpeää kirsikkaliköörierikoisuutta eli ginjaa tai ginjinhaa, joka perinteisesti juodaan suklaakupista. Kerran mulle neuvoi yksi liköörikojun pitäjä, että pieni kuppi kuuluu ensin juoda puolilleen, jonka jälkeen kuppi loppuine likööreineen laitetaan kokonaisena suuhun ja jyrsitään menemään. Alla olevan kuvan ottoa ennen olen näköjään tehnyt radikaalin etikettivirheen ensikertalaisena.



Viikon hauskuutuksena kämppis Inês lähti pohjoiseen kotikulmilleen ja jätti mulle ja Camilalle kolmikielisen lapun:

"Tytöt, meni pohjoiseen. Jätin joitakin keitetyt pihvejä. Syö! Hyvää houtla minun vauva Márcio. Laittaa hänelle roukaa ja hänellä on vielä hiekkaa. Pallaan lauantaina tai sunnuntaina. Ole hyvä ja älä tee tyhmyyksiä. Varokaa Márcio.

Inês"

Pyöräretki Cascaisissa

Tiistaina Tobilla ja Evillä oli vapaapäivä ja mulla luento vasta kuudelta, joten päätettiin lähteä yhdessä käymään Cascaissa eli naapurikaupungissa. (Tulevat Cascaisin kuningattaret, nyt tarkkana!) Kävin jo kerran aikaisemmin alueella ja kirjoitinkin reissusta ja kaupungista jotain helmikuussa. Viimeksi jäätiin kavereiden kanssa ilman kaupunkipyöriä, mutta tällä kertaa tuuri oli suotuisampi ja saatiin juuri ja juuri meille kolmelle pyörät lainaan, kun joku sopivasti palautti saaliinsa. Oli mahtavaa päästä pitkästä aikaa rullailemaan teitä pitkin!

Hei taas Cascais, veneet, lokit ja muut tirpat!

 Keskustan hiekkarannalla joku oli tehnyt hiekkalinnataidetta. Tulos oli melkein yhtä hieno ku mitä tein itse lapsena.

Mentiin myös katsomaan Boca do Infernon luonnonkalliomuodostelmaa, jossa meri oli tällä kertaa tyyni eikä ollenkaan tyrskyisä. Näkymät oli kuitenkin vaikuttavat ja meri näytti tosi siniseltä.

Kalastajat Boca do Infernon laidalla

Kalliolla oli myös pieni lammikko, jossa lojui aneemisen näköisiä meritähtiä likaisessa vedessä. En tiedä miten meritähdet on tuohon metri kertaa metrin kokoiseen lätäkköön päätyneet, mutta siihen on varmasti syynsä. Hauskannäköisiä vekkuleita joka tapauksessa.

Pyöräiltiin pidemmälle rannikkoa pitkin, kunnnes bongattiin sopiva kieleke eväspaikaksi. Satuttiin löytämään tosi rauhallinen spotti, jossa oli mukavat näköalat ja aallot loiskui rauhallisesti kivikkoa vasten.

 Tauon jälkeen jatkettiin taas matkaa rannikkoa pitkin ja ihailtiin tienvierustalla olevaa karuhkoa luontoa.

Keskelle luontomaisemia joku oli keksinyt maalata linnun.

...ja joku toinen pystyttää pyhimyksen kuvan.

 Jossakin kohtaa tuuli yltyi melkein tyynestä tosi voimakkaaksi. Taisteltiin jonkin aikaa vastatuuleen, mutta lopulta kylmä ajoi porsaita kotiinpäin eli käännyttiin takaisin. Siinä kohtaa tasaisella tiellä ei enää tarvinnutkaan polkea, vaan rullailtiin varmaan parisen kilometriä tuulivoimalla eteenpäin.

Matkalla pysähdyttiin vielä ihailemaan kivikkomaisemia ja tuulen mukaansa sieppaamia aaltoja.

Lähempänä Cascaisin keskustaa testattiin myös kuntolaitepuistoa, jossa oli mitä mielenkiintoisempia ja ruostuneempia laitteita. Puisto oli ihan meren vieressä, joten näkymät kuntoiluun on ainakin kohdillaan.

Näytin myös Tobille ja Eville viime kerrasta innoissani satupuiston enkä tainnut olla ainoa, joka ihastui siihen.

Kaiken kaikkiaan tosi rentouttava päivä ja pieniä tuuli-ilmiöitä lukuun ottamatta sääkin osui oikein hyvin kohdilleen. Myös seura oli mitä parhainta. Pienestä koostaan huolimatta Cascaisin lähialueilla tuntuu olevan paljon nähtävää ja menen sinne mielellään vielä uudestaan ja uudestaankin. Molemmat lähikaupungit Cascais ja Sintra (josta olen kirjoittanut täällä ja vähän myös täällä) on ehdottomia kohteita Lissaboniin useammaksi päiväksi matkaileville. Molempiin pääsee sukkelasti lähijunalla, joita kulkee tiheään tahtiin.

Muuten, vinkkejä pyörännälkäisille: Paras ratkaisu olisi mennä yhdeksän aikaan saalistamaan pyöräapajille. Toukokuusta eteenpäin eli kesäkaudella aamutoimien pitää olla jopa vielä kärppämäisempiä, koska putiikki aukeaa jo kahdeksalta. Toisaalta kaupungissa on yksi tai kaksi muutakin pyörälainaamoa, joissa hyvällä tuurilla ei ole ihan niin suuri menekki kuin aseman viereisessä. Niihin on kuitenkin jonkun verran matkaa ja turistikaudella kaukalot on varmasti sielläkin nopeasti tyhjinä. Nyt talvikaudella pyörän saa pitää neljään asti ja kesäkaudella aika taisi olla tunnin tai pari pidempään. Tärkeää on muistaa ottaa henkkarit mukaan ja muistaa asuinosoitteensa Portugalissa, jotta menopelin saa matkaansa. (Hotelliosoite kelvannee)